Alvar kohosi ‰kki‰ sohvaltansa. Kuului is‰n l‰henev‰t askeleet.
Is‰ etsi h‰nt‰. Silloin oli h‰n hukassa.
Sekunnit tuntuivat iankaikkisuudelta. Ehti ajatella l‰pi koko el‰m‰ns‰
ja tuli t‰h‰n hetkeen. Koetti ajatella pakoa, mutta se oli liian
myˆh‰ist‰.
Is‰ tuli.
Alvar katsoi s‰ik‰htyneen‰ h‰neen ja torjuen nojautui h‰n sein‰‰ vasten.
"No?"
"Mit‰, is‰?"
"Tulenpa keskustelemaan kanssasi", sanoi is‰ vaivoin hilliten raivoansa.
"Mist‰?"
"N‰ytp‰ tiet‰v‰n."
"Ei minulla ole nyt mit‰‰n is‰lle sanottavaa."
"Minullapa on. Yh‰ sin‰ jatkat v‰‰rennyksi‰si?"
"Tilap‰isess‰ h‰d‰ss‰."
"Lastenko, vaimonko t‰hden? Tahi ehk‰ jo vanhuksia el‰tt‰‰ksesi?"
Alvar koetti p‰‰st‰ pelostaan, mutta ei viel‰ onnistunut. H‰nen
mieless‰‰n v‰l‰hti, ett‰ jos h‰n voisi olla vain rohkea, siten h‰n
parhaiten suoriutuisi.
"Sinun t‰ytyy muuttaa el‰m‰ntapojasi! Vastaa, voitko?"
"Tied‰tteh‰n!"
"Et voi?"
"Turhaa luvata, en voi."
"Silloin sinun velvollisuutesi on -- poistua."
"Helppo sanoa."
"Sin‰ voit sen tehd‰, ymm‰rr‰tkˆ?"
"En tahdo!"
"Sin‰ tahdot."
Is‰ veti taskustaan revolverin, jonka pani pˆyd‰lle Alvarin eteen.
"J‰t‰n sen siihen. Se on ladattu."
Alvar oli jo voittanut rohkeutensa, h‰n nauroi k‰he‰sti ja v‰kisin:
"Ha-ha-haa, sukkelaa, siet‰isip‰ olla katsojoitakin, ha-ha-haa."
"Sin‰ ilkut."
"Ilkun. En tee sit‰, liian v‰h‰ll‰ p‰‰sisitte. Vaan tehk‰‰ te, onhan
teill‰ velvollisuuksia minua kohtaan. Ettekˆs te ole is‰, vai onko
is‰ni ehk‰ joku muu?"
Martin tarttui Iidan ratsupiiskaan, joka oli j‰‰nyt pˆyd‰lle, kohotti
sit‰ ja Alvarin silmiin katsoen h‰n sanoi lujasti:
"Sin‰ teet sen!"
H‰n n‰ki Alvarin rukoilevan ja ep‰toivoisen katseen ja kuuli h‰nen
sanovan: "is‰, is‰", mutta h‰n kertasi vain ylivoimaisen tuskan ja
rakkauden pakottamana:
"Sin‰ teet sen, sinun t‰ytyy."
Piiska heilahti vasten Alvarin kasvoja, j‰tt‰en j‰lkeen syv‰n, verisen
naarmun.
Is‰ heitti piiskan pois ja taaksensa katsomatta l‰ksi huoneesta.
Tuskin h‰n oli tullut omaan huoneeseensa, kun kuului laukaus.
Vihdoinkin. H‰n tiesi, mit‰ se merkitsi. Vihdoinkin oli Alvar totellut
h‰nt‰. H‰n oli antanut pojallensa viimeisen avun ja ainoan, joka en‰‰
oli mahdollinen.
Vai erehtyikˆ h‰n? H‰n ei ollut sit‰ ennen ep‰illyt, h‰n oli aina
tuntenut, ett‰ t‰ss‰ oli ainoa pelastus.
Ja nyt ei h‰n sit‰ tiennyt.
H‰nen voimansa pettiv‰t, h‰n lyyhistyi tuolillensa.
Uusi tuska, synkempi kuin kaikki entiset, vyˆryi raskaana h‰nen
p‰‰llens‰, h‰n paineli k‰sill‰ p‰‰t‰ns‰, huojutteli sit‰ ja voihki
‰‰neen.