Sunnuntain seuduissa k‰vi Lennart aina maalla Annan luona. H‰n ajoi
omalla hevosellansa ja usein toi h‰n Iidan mukanansa.
Lennart oli kes‰n kuluessa tottunut Martineihin. Alvarin
ep‰s‰‰nnˆllisyydest‰ huolimatta oli h‰n j‰rjest‰nyt h‰nelle helppoa
tyˆt‰, josta h‰n toivoi Alvarin tasaantuvan edes hiukan. Ja Iidan
seurassa viihtyi h‰n hyvin. Iidan iloisuus ja keveys oli vapauttanut
h‰net siit‰ j‰ykkyydest‰, joka h‰nt‰ itse‰‰nkin vaivasi. Ja
maallak‰yntimatkat sunnuntaisin muodostuivat heille suureksi huviksi,
jolla oli oma salainen vieh‰tyksens‰. Iidan seurassa sai Lennart
varmuutta ja ryhti‰. H‰n kypsyi mieheksi.
Anna ihmetteli sit‰, ihmetteli h‰nen joskus ylitsevuotavaa ja
aiheetonta iloansa. Annalle sanoi Lennart, ett‰ liikeasiat luistivat
hyvin, oli nautinto ajatella el‰m‰‰. Siit‰ saakka, kun Anna lupautui
h‰nelle, tunsi h‰n kuin jokin salainen voima veisi h‰nt‰ eteenp‰in,
niin ett‰ kaikki, mihin h‰n ryhtyi, onnistui hyvin.
Anna iloitsi siit‰, ett‰ h‰n vaikutti Lennartiin. Oli onnellista, ett‰
h‰nell‰ oli oma osuutensa ja teht‰v‰ns‰. Lennart muuttui siten h‰nelle
l‰heisemm‰ksi. Ja usein tunsi h‰n jo kaipaavansakin Lennartia.
Ik‰v‰ns‰ ja sellaisen l‰mpim‰n kaipauksen valtaamana l‰ksi Anna kerran
‰kki‰ kaupunkiin tapaamaan Lennartia. H‰n luuli sill‰ ilahduttavansa
h‰nt‰. H‰n satutti tulonsa iltap‰iv‰ksi, jolloin tiesi Lennartin olevan
yksin kotona.
Arkana ja ep‰varmana soitti h‰n Lennartin ovelle.
"N‰in odottamatta. Hauskaa. Kun et toki ilmoittanut", sopersi Lennart
h‰mill‰‰n.
"Tuli yht‰kki‰ niin ik‰v‰", sanoi Anna.
"Etkˆ viihdy siell‰ en‰‰?"
"Viihdyn, mutta --", Anna ei tiennyt, mit‰ sanoa. H‰n oli pahoillaan,
kun Lennart ei k‰sitt‰nytk‰‰n. Siis Lennart ei ollut kaivannut h‰nt‰.
"Tulinko sopimattomasti", kysyi h‰n sis‰‰n astuessaan.
"Et, kuinka niin? Iidakin juuri sattui t‰nne tulemaan."
Anna tervehti Iidaa j‰yk‰sti. T‰‰ll‰ istui siis Iida Lennartin luona.
Anna olisi tahtonut juosta pois, syd‰nt‰ puristi, tuntui kuin jotakin
h‰pe‰llist‰ olisi ollut tekeill‰.
"Olinkin juuri l‰hdˆss‰", sanoi Iida, "katselemaan tavaroita, joita
Lennart oli ostanut."
"Anna n‰ytt‰‰ v‰syneelt‰", sanoi Lennart.
"Ei, nyt minun t‰ytyy j‰tt‰‰ teid‰t." Iida nousi ylˆs l‰hte‰ksens‰.
"ƒl‰ anna minun h‰irit‰ itse‰si", sanoi Anna.
"Ha-ha-haa, sep‰ oli sana", nauroi Iida. "Sinun h‰irit‰ -- minua ja
Lennartia! Ei, hyv‰sti vaan."
Anna kuuli Iidan nauravan viel‰ etehisess‰, mutta se nauru oli jo
toisenlaista. Annasta oli siin‰ voitonriemua ja ilkuntaa, se oli
kiihottunutta ja julkeaa.
Mit‰ oli siis tapahtunut?
Ehk‰ Lennart oli jo h‰nen.
Tuntui kuin h‰net yht‰kki‰ olisi syˆsty jonnekin huimaavaan syvyyteen.
H‰nt‰ petettiin. Heill‰ oli jotakin kesken‰ns‰. Iidan nauru sen
ilmaisi. H‰n ei voinut siit‰ erehty‰.
Kun Lennart tuli takaisin, koetti h‰n saada selvyytt‰, mutta Lennart
oli samanlainen kuin ennenkin. Ja se rauhoitti Annaa.
Ehk‰ h‰nen ep‰ilyksens‰ oli turha. Tietysti se oli turha.
"Sin‰ olet alkanut siet‰‰ Iidaa", sanoi h‰n kohta.
"Ei h‰n ole minusta koskaan ollut vastenmielinen."
"Muistelin vain."
"Kun en tuntenut h‰nt‰, oli h‰n minusta pel‰tt‰v‰. Enk‰ niin v‰‰r‰ss‰
tainnut ollakaan", nauroi Lennart.
"On siis syyt‰ pelkoon?"
"Kielt‰m‰tt‰ miellytt‰‰ h‰n miest‰", sanoi Lennart.
Ehk‰ vertasi Lennart h‰nt‰ ja Iidaa. H‰n ei miellytt‰nyt, h‰n ei
pystynyt kilpailemaan. Iidalla oli syyt‰ ilkkumiseen.
Anna j‰ykkeni, raskaat ajatukset tulvivat mieleen. Lennart ei saanut
h‰nt‰ en‰‰ iloisemmaksi. Pettyneen‰ palasi Anna maalle.
Maalla eiv‰t ep‰ilykset en‰‰ j‰tt‰neet h‰nt‰. H‰n ymm‰rsi ja n‰ki yh‰
selvemp‰‰n, mit‰ oli tekeill‰ ja oli jo koko kes‰n ollut, vaikkei h‰n
ollut sit‰ ymm‰rt‰nyt. Lennart ja Iida olivat lˆyt‰neet toisensa.
Olivathan he kuin luodut toisillensa. Ja silloinkin heid‰n naurunsa,
heid‰n ‰‰nens‰, heid‰n asentonsa ilmaisi heid‰t. N‰ki, ett‰ he pitiv‰t
toisistansa. H‰n vain oli ollut niin yksinkertainen, ettei ollut sit‰
ennen huomannut. Ja Lennartin ja Iidan maalle tultua katseli Anna heit‰
jo toisin silmin. H‰n vaani jokaista heid‰n liikett‰ns‰. Eik‰ ollut
vaikeata n‰hd‰, ett‰ h‰n oli ollut oikeassa. He eiv‰t tehneet paljoa
peitt‰‰kseen v‰li‰ns‰. Heid‰n katseensa puhui selv‰‰ kielt‰. Luulivatko
he, ettei h‰n sit‰ ymm‰rt‰nyt.
Tehtiin h‰nen edess‰‰n petosta. Teeskenneltiin, laverreltiin muka
viattomasti, vaan alla oli toista. Kuinka herttaiselta ja nuorelta
n‰ytti nyt Lennart ja kuinka miehek‰s ja kohtelias h‰n oli. Sellaista
kohteliaisuutta ei viel‰ ollut h‰nen osakseen tullut.
Annan hermot olivat ainaisessa j‰nnityksess‰ ja ajatus askarteli aina
saman asian ymp‰rill‰. Pois oli kadonnut tylsyys ja tajuttomuus, pois
sovinnainen hyv‰ ajatus. H‰n oli katkera ja mielelt‰ns‰ ilke‰. Ja
itsekk‰‰t pyyteet ja halut saivat valtaa h‰ness‰.
Sit‰ mukaa kuin h‰nen ajatuksensa askartelivat ep‰toivoisina ja
kiihkein‰, sit‰ mukaa kasvoi myˆs halu voittaa Lennart. H‰nelle ei
ollut nyt en‰‰ samantekev‰‰, saiko h‰n h‰net vai eikˆ. H‰n tahtoi h‰net
ja h‰nen t‰ytyi saada h‰net. H‰n tunsi rakastavansa h‰nt‰.
Sill‰ Lennart ei ollut h‰nest‰ en‰‰ se, jonka kanssa h‰n kihlautui. H‰n
kihlautui tuntemattoman, elottoman miehen kanssa, jolla ei n‰ytt‰nyt
olevan suuria vaatimuksia el‰m‰lt‰. Nyt n‰ki h‰n, ett‰ se mies oli
voimakas ja ett‰ sen sielussa liikkui el‰m‰, joka n‰ytti rikkaalta. Kun
p‰‰sisi kosketuksiin sen kanssa. Se pysyi vain suljettuna h‰nelle. H‰n
ei p‰‰ssyt l‰hestym‰‰n sit‰. Mutta sellaista voimakasta, el‰v‰‰ ihmist‰
oli Anna kaivannut, sellaista, joka her‰tt‰isi h‰netkin.
Olihan h‰n her‰nnyt. Mutta miten? Oli kuin olisi h‰net lastenkamarista
heitetty katuojaan, eik‰ h‰n tiennyt, minne menn‰.
Mit‰ h‰n oli tehnyt sitten? H‰n oli tehnyt sen, mink‰ niin monet
muutkin. H‰n aikoi myyd‰ itsens‰. H‰n oli vannonut rakastavansa
Lennartia. Samaa olisi h‰n voinut vannoa sadoille muille kunnon
miehille, kenelle tahansa, joka olisi voinut tarjota h‰nelle aseman ja
toimeentulon. H‰n oli luullut tapaavansa onnen, kunhan vain k‰tens‰
ojentaa ja ottaa, ja ansaitsevansa rakkautta, kunhan vain huuliansa
myˆnnytykseksi liikahuttaa.
Vaan saikos h‰n? Eikˆ el‰m‰ss‰ muka oikeutta ollut?