Annan h‰‰t oli p‰‰tetty viett‰‰ syksyll‰. Anna oli mennyt ‰idin ja
lasten kanssa maalle. Is‰, Alvar ja Iida olivat j‰‰neet kaupunkiin.
Annalla ei ollut suuria varustuksia teht‰v‰n‰. Lennartilla oli siell‰
valmis koti. Niin olikin hyv‰.
Anna tunsi itsens‰ v‰syneeksi ja tylsyneeksi. Tuntui kuin aina ei
tajuaisi kaikkea, kuin kulkisi h‰n kuin puolihorroksissa, josta ei
oikein tahtonut p‰‰st‰ hereille.
Se j‰nnitys, jota h‰n oli ennen aina tuntenut, oli h‰vinnyt. H‰n
oli liioitellut el‰m‰‰ synkemm‰ksi kuin mit‰ se oli. Kaikkialla oli
h‰n n‰hnyt ristiriitoja, jokainen Alvarin teko oli saanut h‰net
h‰t‰‰ntym‰‰n. Eiv‰th‰n kaikki ihmiset olleet mallikelpoisia ja tietysti
jokaisella muullakin perheell‰ oli pikkuhuolensa. Mutta he eiv‰t
el‰m‰ss‰ n‰hneetk‰‰n muuta kuin huolta.
Niin. H‰n oli paennut hyv‰n miehen turviin. Kihlautuminen tapahtui
‰kki‰, mutta ei saanut sit‰ oudoksua. El‰m‰ h‰mm‰stytti oudoilla
k‰‰nteill‰‰n. Kaksi, jotka eiv‰t olleet ennen toisistaan mit‰‰n
tienneet, joutuivat yhteen. Niinh‰n usein k‰vi. Ja mit‰ siin‰? Ehtih‰n
perehty‰ ja tutustua sittenkin, kun yhdess‰ oli. Riitti aluksi, ett‰
molemmat luottivat toisiinsa, silloin kiintyiv‰t he sit‰ mukaa kuin
oppivat toinen toistansa tuntemaan.
Anna oli k‰ynyt puolestansa vaatimattomaksi. H‰n ei antanut ajatustensa
eik‰ tuntojensa puhua vapaasti. H‰n pakotti niit‰ aloille, jotka olivat
niille vieraat. H‰n tahtoi ajatella niinkuin muutkin ajattelivat, ja
tuntea, niinkuin luuli muidenkin tuntevan, ja tehd‰ vain sen, mik‰ oli
aivan v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Niin oli h‰nell‰ helpompi olla.
H‰n rakasti siis siksi, ett‰ oli rakastettava. H‰n meni Lennartille,
koska oli ment‰v‰, koska ei ollut muuta menomahdollisuutta. H‰n j‰tti
oman el‰m‰ns‰, oman itsens‰, koska tiesi, ett‰ se tuotti hankaluuksia
ja vaikeuksia. Niin eli h‰n jonkun toisen el‰m‰‰, odotellen, mille
laduille h‰nen t‰ytyi k‰‰nty‰ ja miksi el‰m‰n t‰ytyi muodostua, ett‰
siihen tyydyttiin, ett‰ h‰n sill‰ saisi maksetuksi ottajalleen sen
lainan, jonka h‰n tunsi ottaneensa nimiins‰ ostaakseen itselleen ja
perheelleen turvatun olon.
Sill‰ niinh‰n se oli. Sit‰ ei h‰n itselt‰‰n kielt‰nyt.
Ja t‰m‰n kielt‰ymyksen ja tahdonponnistuksen alla h‰nen tuntonsa
vaimenivat ja h‰nen ajatuksensa tottelivat h‰nt‰ niin, etteiv‰t ne
h‰nt‰ h‰irinneet.
H‰n oli tehnyt voitavansa ja h‰nell‰ oli siit‰ hyv‰ olla.