T‰n‰‰n p‰iv‰ll‰ piti Lennartin tulla. Anna odotti h‰nt‰, ei kiihke‰sti,
ei kaivaten, vaan varmana, p‰‰tt‰v‰n‰ ja rauhallisena. Ei saanut tulla
kysymykseen mik‰‰n sis‰inen ratkaisu en‰‰, se puoli oli valmista,
kaikki oli vain ulkonaista asettelua.
Ja est‰‰kseen mielens‰ painumasta mihink‰‰n mietiskelyyn kuljeksi
h‰n huoneesta huoneeseen j‰rjestellen niit‰. H‰n antoi kyˆkiss‰
m‰‰r‰yksens‰ ja valvoi, ett‰ kaikki tapahtui hyvin.
Nyt siis tapahtui se, jota h‰n oli ik‰ns‰ haaveksinut, p‰‰st‰ pois
kotoa ja saada tehd‰ jotakin hyˆdyllist‰. Nyt sai h‰n alkaa el‰‰ omaa
el‰m‰‰ns‰ ja muodostaa sen mielens‰ mukaiseksi. Vihdoinkin siis.
H‰n otti n‰in rauhallisesti, taitavasti el‰m‰n, h‰n muodosti sen niin
kauniiksi ja tyydytt‰v‰ksi kuin voi.
N‰in kirkas oli p‰iv‰, jona h‰n kihlautui, ja n‰in rauhalliseksi
selvennyt mieli.
H‰n voi hyv‰ll‰ omallatunnolla menn‰ Lennartia vastaan ja ojentaa
h‰nelle k‰tens‰. H‰n voi katsoa suoraan Lennartin silmiin ja Lennart
sai n‰hd‰ h‰nen sielunsa pohjaan saakka, ja varmaan ei h‰nen pit‰nyt
lˆyt‰‰ h‰nest‰ mit‰‰n, jota h‰n ei hyv‰ksynyt ja ymm‰rt‰nyt.
Siis selvisi el‰m‰ vihdoinkin. Kuinka h‰n oli onnellinen ja
tyytyv‰inen. T‰h‰n asti oli h‰n ottanut liian pienesti el‰m‰n, h‰nelt‰
oli puuttunut mielenmalttia ja ymm‰rryst‰. Tuntui kuin h‰n nyt yht‰kki‰
olisi n‰hnyt laajemmalta ja t‰h‰n saakka eletty n‰ytti pienemm‰lt‰ ja
kaukaiselta.
Kun Lennart tuli, meni h‰n ensin is‰n luo.
Milt‰h‰n nyt is‰st‰ tuntuu, arveli Anna, h‰nen mielens‰ ilostuu
varmaan, kun asia n‰in nopeaan k‰y. Sattui t‰m‰ hyv‰‰n aikaan. Onni
aivan, ett‰ kerrankin voi is‰lle iloa tuottaa. Nyt antoi is‰ siell‰
h‰net pois. Olipa is‰ll‰kin viel‰ mit‰ antaa. T‰st‰ l‰htien katsoi h‰n,
ettei is‰lt‰ saanut mit‰‰n puuttua. H‰n j‰rjesti asiat. Niin, ett‰ h‰n
siihen vihdoinkin pystyi, ett‰ oli rikas se, jolle h‰n meni.
ƒiti odotti jo salissa. H‰n oli valellut silmi‰ns‰ vedell‰, mutta
silm‰luomet olivat viel‰ punaiset.
"Minun t‰htenikˆh‰n ne ovat punaiset", arveli Anna.
"Liekˆ Alvar mennyt jo ulos", kysyi ‰iti.
"Kotona on viel‰."
"Oletko pyyt‰nyt, ett‰ h‰n pysyisi nyt kotona?"
"Miksi, ei h‰n v‰lit‰ sellaisesta."
"Anna, pyyd‰ nyt, salli minulle se ilo, ja onhan se hauska Lennartinkin
t‰hden, olkaamme kerta perheen‰ koolla nyt, kun on t‰llainen
perhejuhla."
Anna pyˆr‰hti pois ja kun h‰n tuli takaisin saliin, olivat is‰ ja
Lennart tulleet jo sinne. ƒiti toivotti Lennartin syd‰mellisesti
tervetulleeksi ja is‰ hymyili Annalle ja hymyili sitten Lennartille.
Ja se hymy teki Annalle niin hyv‰‰, ett‰ kyyneleet pyrkiv‰t silmiin.
Pelk‰‰m‰tt‰ ojensi h‰n molemmat k‰tens‰ Lennartille ja Lennart otti
h‰net luoksensa kuin omansa.
Onnellisena irtautui Anna h‰nen sylist‰ns‰ ja ‰iti itki ja syleili
h‰nt‰.
Pian pyyhittiin kyyneleet ja onnellisina ja iloisina juteltiin nuorten
tulevaisuudesta.
"Ja milloin tahdotaan h‰it‰", kysyi is‰.
"Rakas Anna -- milloin", kysyi Lennart.
"Eih‰n h‰ill‰ ole kiirett‰, annetaan nuorten mietti‰ viel‰", arveli
‰iti.
"Miksi mietitt‰isiin", sanoi Anna. "Vai viel‰kˆ ep‰ilet, tahdotko
mietti‰?"
"En, en."
"Siis pian, eikˆ niin, is‰, eikˆ niin, ‰iti?"
"Tietysti niin, niinkuin te tahdotte", sanoi ‰iti.
He siirtyiv‰t toiseen huoneeseen, jossa kahvipˆyd‰n luona seisoivat
jo Iida ja Alvar. Iida onnitteli heit‰ ja Alvar puristi v‰kin‰isesti
heid‰n k‰tt‰ns‰.
"T‰m‰h‰n oli odottamatonta", sanoi Iida.
"Nyt, Iida", sanoi is‰ leikkis‰sti, "pit‰‰ sinun uhrata aikaasi
Annalle."
"Aikani on kokonaan h‰nen k‰ytett‰viss‰‰n, is‰."
"Kiitos", sanoi Anna. "En tee juuri varustuksia, eikˆ niin, Lennart?"
"Niin, tietysti niin."
ƒidin kasvoille oli levinnyt lempe‰ ja onnellinen hohde, kun
h‰n kerrankin sai istua koko joukkonsa kanssa pˆyd‰n ymp‰rill‰.
Siin‰ istuivat vastakkain Alvar ja is‰, ja he olivat, niinkuin ei
olisi mit‰‰n tapahtunut. H‰nt‰ rauhoitti se ja h‰n tunsi suurta
kiitollisuutta is‰‰ kohtaan, Annaa kohtaan ja kaikkia kohtaan. H‰n
katsoi is‰‰ silmiin ja sanoi silm‰ten jokaista:
"Olen t‰n‰‰n niin iloinen, tuntuu kuin olisi pyh‰ tahi suuri juhla."
"Niinkuin onkin", sanoi Iida. "N‰it‰ juhlia ei ole tavallisesti kuin
yksi ihmisen el‰m‰ss‰."
Iida k‰‰ntyi Lennartiin p‰in ja jatkoi puheluaan iloiseen tapaansa:
"Ja tep‰ vasta olette oikea pikkukaupunkilainen, ette liiku miss‰‰n ja
nyt teist‰ tuleekin vasta oikea kotitonttu."
"Miss‰ liikkuisi", sanoi Lennart.
"Ja miss‰ viihtyisi paremmin kuin kotonaan", sanoi ‰iti.
"Minusta ennen tyttˆn‰", jatkoi Iida, "oli koti viimeinen paikka, miss‰
olisin ollut."
"Niinkuin nytkin", ajatteli Anna vastata, vaan vaikeni. H‰n ei tahtonut
turhasta kinastella eik‰ sotkea sill‰ rauhaansa.
Vaikka oikeastaan se oli jo sotkeutunut. Iida h‰iritsi h‰nt‰. Ja niin
avoimin silmin kun h‰n katsoi Lennartiin ja liian kauan antoi katseensa
seisoa h‰nen silmiss‰ns‰. H‰n teeskenteli itsens‰ lapsellisemmaksi
ja viattomammaksi kuin olikaan. Ja mist‰ h‰n saikaan tuon tyhm‰n ja
kysyv‰n ilmeen, jonka valheellisuus oli niin silmiinpist‰v‰? Mit‰ h‰n
sill‰ nyt tarkoitti?
"Kodit", jatkoi Iida, "h‰vitt‰v‰t ilon, vaikka ei ole kohteliasta
suinkaan pelotella sill‰ nyt teit‰."
"Emme sit‰ pelk‰‰", sanoi Lennart.
"Ja ehk‰ ilo tahi huvi ei meist‰ olekaan p‰‰asia", sanoi Anna.
"Iida on oikeassa", sanoi ‰iti. "Ilo on t‰rke‰. Se nuorentaa. Ja
toisillekin tekee hyv‰‰ n‰hd‰ iloisia ihmisi‰. Iidakin yh‰ nuortuu ja
kaunistuu."
"Nyt ‰iti liioittelee taas. ƒiti hemmottelee minut pilalle", torui Iida.
"ƒiti on oikeassa nyt niinkuin aina", sanoi is‰. "Iida on nuortunut
taas."
Is‰ ja Lennart johtuivat puhumaan liikeasioista ja Alvar, joka oli
huoletonna istunut ja tupakoinut, yhtyi heihin. Ja Anna n‰ki syrj‰st‰,
ett‰ Alvarin tarkoitus oli n‰ht‰v‰sti ‰rsytt‰‰ is‰‰. Kylm‰sti ja
ylimielisesti viskasi h‰n sanansa ja oli aina valmis v‰ittelem‰‰n is‰n
kanssa. Se oli Annasta niin outoa, ett‰ pelotti. H‰n n‰ki, kuinka is‰
koetti hillit‰ itse‰ns‰ ja vaieta.
Alvar kertoi Lennartille er‰‰st‰ oikeusjutusta, jossa rikollinen
vastaaja oli nerokkaasti peitt‰nyt j‰lkens‰. Is‰ ei voinut olla siihen
kiivaasti huomauttamatta:
"Min‰ en tuota sinuna viitsisi kertoa."
"Mutta seh‰n on suurenmoista", sanoi Alvar.
"Pett‰‰ niin, ettei oikeuskaan pysty."
"Muodollinen oikeus, pyyd‰n huomauttaa."
"Mutta moraalinen?"
"Ei ole mit‰‰n moraalista oikeutta. Tyhm‰ petos, se on tietty, on
halveksittava, mutta nerokas petos her‰tt‰‰ ehdottomasti ihastusta.
T‰ytyy hailia oikeita rikoksia ja oikeita rikoksentekijˆit‰."
Is‰ nousi ylˆs ja h‰nen silm‰ns‰ iskiv‰t tulta, mutta Iida, joka koko
ajan oli huomannut vaaran, sys‰si ik‰‰nkuin vahingossa kuppia, joka
kaatui h‰nen p‰‰llens‰. H‰n kiljahti muka kauhusta ja syntyi h‰lin‰‰,
jonka aikana Anna sai viitanneeksi Alvarille, ett‰ poistuisi. Ja Alvar,
Annan suureksi ihmeeksi, pujahti pois, ja tuntui heti kuin paine olisi
v‰hentynyt.
Mutta Annan mieli oli alakuloinen. H‰n tunsi vain pelkoa ja h‰pe‰‰.
Olisi voinut ‰sken synty‰ yhteentˆrm‰ys is‰n ja Alvarin v‰lill‰. Ja
kuinka silloin olisi k‰ynyt? Hiukan vain, ja kumpikin olisi ollut
kuohustilassa, jossa ei olisi kierrellyt sanojaan.
Ja nyt, kun Lennart oli heill‰ ensi kertaa.
Kuinka h‰pe‰llist‰ joutua naimisiin juuri nyt, siirty‰ sinne
t‰llaisista mielentiloista. Tuntui varmemmalta vain, ett‰ niit‰ tahtoi
paeta eik‰ mit‰‰n muuta. Tuntui selv‰lt‰, ett‰ siten petti ottajaa.
Kuinka saada se selitetyksi Lennartille, ettei h‰n voinut syytt‰‰
siit‰. Tietysti h‰n voi syytt‰‰ aina h‰nt‰ ja h‰nell‰ oli oikeus.
"Oletko v‰synyt", kysyi Lennart Annalta, kun he j‰iv‰t kahdenkesken.
"En."
"N‰yt‰t niin surulliselta. Kadutko?"
"En. Ellet sin‰ kadu. T‰‰ll‰ kotona ovat olot nyky‰‰n niin ik‰v‰t.
Tuntuu pahalta oikein l‰hte‰ nyt, tuntuu kuin pakeneisi jotakin, en
osaa sit‰ selitt‰‰."
"Ja minua pelottaa vied‰ sinua sinne, siell‰ voit sin‰ ik‰vˆid‰, voit
tuntea itsesi yksin‰iseksi ja kaivata t‰nne."
"Ei, ei."
"Min‰ olen vain tavallinen ihminen. Min‰ voin hyvin v‰h‰n antaa
sinulle. Ettet vain pettyisi?"
"Ei, ei. ƒl‰ sin‰k‰‰n odota minulta liikoja. Koetan tehd‰ kyll‰ kaikki,
mit‰ voin, tehd‰kseni sinut onnelliseksi, mutta en tied‰."
"Sin‰ teet minut onnelliseksi jo sill‰, ett‰ tulet minulle. Sanoisi,
ett‰ se on liikaa, jos ei olisi niin itsek‰s ja sit‰ juuri haluaisi.
Anna, olen jo vuosia sit‰ ajatellut ja toivonut. Mutta sin‰ olet ollut
minusta niin korkealla, etten ole uskonut saavani sinua."
"Min‰ rukoilen, ett‰ voisin tyydytt‰‰ sinua."
"Armas, oma, sin‰ teet sen. Sin‰ olet liian hyv‰ minulle. Mill‰
palkitsen min‰ sinut, mill‰ palkitsen ‰itisi ja is‰si, jotka suovat
sinut minulle?"
"Lennart, ole heille hyv‰, he ovat k‰rsineet paljon viime aikoina. ƒl‰
tyˆl‰sty heihin koskaan."
"Oma armas. Odotan, ett‰ saan sinut. Siis pian! Kuinka kaipaan, siksi
kunnes olet siell‰."