Oli Martinin vastaanottotunti, vaan ket‰‰n ei kuulunut tulevaksi.
Nuorempi l‰‰k‰ri vei joukot. Martinin luona k‰vi vain joku maalainen
ja joku tuttu, joka ei viitsinyt toisen luo menn‰. Sanoivat h‰nt‰ jo
vanhaksi ja vanhanaikuiseksi.
Sanokoot. Siin‰ h‰n kuitenkin oli vanhanaikuinen, ettei h‰n viitsinyt
imarrella ihmisi‰ eik‰ ostaa heid‰n suosiotansa. H‰nell‰ ei ollut
yst‰vi‰ eik‰ l‰heisi‰ tuttavia. T‰nne saakka oli h‰nen onnistunut
suoriutua el‰m‰st‰ yksin. Nyt n‰ytti, ett‰ h‰nen t‰ytyi l‰hesty‰
toisia apua saadakseen. H‰n oli maksanut useita Alvarin velkoja ja
velkaantunut itse. Velat eiv‰t olleet suuria, mutta h‰nen tulonsakaan
eiv‰t riitt‰neet perheelle.
Oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰ naittaa Anna. Ei h‰n tahtonut sanallakaan pakottaa
eik‰ edes ilmaista, ett‰ se oli h‰nen tahtonsa. Ymm‰rsih‰n Anna sen
sanomattakin. Ja h‰nt‰ ilahdutti, kun h‰n n‰ki, etteiv‰t nuoret olleet
vastahakoisia kesken‰ns‰.
Siis selvittiin siit‰ puolesta kuitenkin ja tavallaan omin voimin
viel‰. Mutta oli seikkoja, jotka eiv‰t koskaan ilman onnettomuuksia
selvinneet.
Alvarista he eiv‰t p‰‰sseet.
Martin istui tuoliinsa painautuneena, hartiat kumarassa ja p‰‰ k‰den
varassa, istui raskaissa ajatuksissansa, jotka painostivat h‰nt‰ kuin
sairaus. Nyt kun voimat v‰heniv‰t ja mieli olisi tarvinnut jonkun
lepohetken, k‰vi el‰m‰ yh‰ kire‰mm‰lle. H‰n teki yh‰ tili‰ itseksens‰,
miss‰ m‰‰rin h‰n oli syyp‰‰ Alvarin kohtaloon. H‰n oli laiminlyˆnyt
h‰nen kasvatustaan ja j‰tt‰nyt sen ‰idille, mutta laiminlyˆtiinh‰n
niin monen muunkin kasvatus, eik‰ se mit‰‰n merkinnyt. Ja olihan h‰n
sitten koettanut hyv‰ll‰, oli koettanut pahalla, mik‰‰n ei ollut
auttanut. Oliko Alvar syntym‰st‰‰n ollut rikollisuuteen taipuva,
vaikkei aikaisemmin ollut tilaisuutta tekoihin? Jos niin oli, olisi
h‰nt‰ pit‰nyt sairaan tavoin hoitaa, erottaa terveist‰, ettei tautiaan
levitt‰isi ja sill‰ terveit‰ turmeleisi.
H‰nen ajatuksensa keskeytyiv‰t, kun ovelta kuului koputusta.
"Astu sis‰‰n."
Alvar tuli ep‰varmana.
"Asia on jo maksettu, pist‰ydyn sit‰ vain sanomaan."
"Vaan ymm‰rr‰tkˆ sin‰, mit‰ olet tehnyt?"
"Sanon, asia on jo hoidettu."
"Ei ole kysymys siit‰, on kysymys siit‰, ymm‰rr‰tkˆ edes, mit‰ olet
tehnyt", is‰ kiivastui.
"Ymm‰rr‰n. Lainasin v‰h‰isen summan rahaa ja maksoin sen."
"Ja sin‰ kehut ja kerskut siin‰ silmieni edess‰. Lainasit muka.
Kavalsit, v‰‰rensit." Ja is‰ kiihtyi yh‰ enemm‰n, kun h‰n n‰ki Alvarin
rˆyhke‰n v‰linpit‰m‰ttˆmyyden, h‰n ei voinut en‰‰ hillit‰ itse‰ns‰, h‰n
melkein huusi:
"Tied‰tkˆ, miss‰ sinun paikkasi olisi? Siell‰, miss‰ muidenkin
vaarallisten."
Alvar naurahti ja n‰p‰hytti sikaristansa tuhkan lattialle.
"Sin‰ naurat."
"Pit‰isikˆ itke‰?"
"H‰vet‰ pit‰isi."
"H‰peiss‰nih‰n min‰ nauran, kun is‰ on liian nuorekas ik‰isekseen."
"Sinuna tiet‰isin min‰, mit‰ tekisin."
"Ei minun rahani jouda luotien ostoon. Mutta kiitos is‰llisest‰
neuvosta. Joko saan menn‰?"
"Mene, mene, mene vaikka ikuisiksi ajoiksi."
Alvar poistui nopeasti ja is‰ oli rynn‰t‰ h‰nen j‰lkeens‰. H‰n ei
voinut hillit‰ itse‰ns‰. Miksi piti h‰nen antaa t‰m‰n jatkua viel‰.
Miksi ei loppu saanut jo tulla?
Tuntui kuin yht‰kki‰ vuosien paino olisi h‰vinnyt, ruumis keventynyt.
Veri kuohui vanhoissa suonissa ja viha leimusi h‰nen mieless‰ns‰. H‰n
tunsi voimansa k‰ytt‰m‰ttˆmiksi. H‰n olisi tahtonut k‰sin ruhjoa ja
h‰vitt‰‰ sit‰ el‰m‰‰, jonka olemiseen oli itse syyp‰‰. Saada leikata se
pois kuin paha kasvannainen, koska se tervett‰ el‰m‰‰ rasitti, saada
leikata se omin k‰sin, ilman s‰‰li‰ ja tuskaa. Saada tehd‰ oikeutta
osaltansa, panna rajat jo t‰lle h‰pe‰lle ja ainaiselle ep‰toivolle.
Oikeutta, sit‰ h‰nen sielunsa janosi hinnalla mill‰ tahansa.