Kun Alvar oli hetken olematonna, her‰si h‰n ja huomasi nukahtaneensa
nurmikolle. Virkistyneen‰ nousi h‰n ylˆs ja kulki kotiinsa. H‰n hiipi
sis‰‰n, tapasi Annan ja kysyi h‰nelt‰ h‰t‰isesti:
"Onko Iida tullut jo kotiin?"
"En tied‰. Alvar, minulla on sinulle asiaa."
"Asiaa? Mit‰ sin‰ minusta."
Anna jatkoi hiljaa ja lujasti:
"Sinun t‰ytyy jo j‰tt‰‰ nuo tapasi."
"ƒl‰ viitsi, aina sin‰ sit‰ samaa."
"En, nyt sanon kuin viimeist‰ kertaa. Etkˆ sin‰ todellakaan k‰sit‰?"
"Tietysti k‰sit‰n, miksi en k‰sitt‰isi."
"ƒl‰ silloin mene pois, kuuntele."
"Onko sinulla muutakin?"
"On. Saman sanon viel‰kin. Jollet lopeta, voi tapahtua vaikka mit‰."
"Ha-ha-haa."
"Sin‰ naurat toisen tuskalle. N‰etkˆ, ett‰ olet mielipuoli, rikollinen?"
"J‰t‰", sanoi Alvar vakavasti. "Anna minun olla, k‰rsin itsekin."
"Rakas veli, etkˆ sin‰ sitten voi?"
"En."
"Usko vain."
"Anna olla. Tapahtukoon mit‰ tahansa, ‰l‰ v‰lit‰ minusta, olen -- no,
sin‰h‰n sen jo sanoit."
Alvar katsoi Annaa silmiin ja Anna n‰ki h‰ness‰ veljens‰, jota h‰n
ei voinut olla rakastamatta. H‰n ymm‰rsi h‰nt‰ ja rakasti h‰nt‰
rikoksineen ja valheineenkin. Ja kuitenkin olisi h‰nest‰ ollut onni,
jos ‰kkin‰inen tauti, jos salama olisi h‰net tappanut ja tuhonnut
tuohon h‰nen eteens‰. Kun vain kunnialla olisi el‰m‰st‰ suoriutunut ja
s‰‰stynyt suuremmilta h‰v‰istyksilt‰.
Rattaat ajoivat pihalle.
"Iida tuli nyt. K‰skenkˆ h‰net t‰nne", kysyi Anna.
"K‰ske."
P‰‰st‰kseen Alvaria n‰kem‰st‰ ja h‰nt‰ turhaan kiusaamasta keksi Anna
kysy‰ sit‰. H‰n odotti Iidaa ja pyysi h‰nt‰ Alvarin luo.
Iida meni.
"Onko h‰t‰ suurikin", kysyi Iida.
"Istuhan ensin. Puhutaan hiljaa, etteiv‰t muut kuule."
"Sulje siis ovet. Onpa t‰m‰ juhlallista."
"Kun me nyky‰‰n puhelemme kesken‰mme, tapahtuu se vain siksi, ett‰ on
juhlallista sanottavaa, etkˆs ole sit‰ huomannut?"
"Niin, kun et ole kotona en‰‰ koskaan. Pyyt‰isin sinua muuten --"
"ƒl‰ vaivaannu suotta. Annakin t‰ss‰ jo pyysi."
"Tietysti. Olen pahoillani --"
"Ei tarvitse. Alanko esipuheetta?"
"Arvaankin asiasi. Tarvitset rahaa."
"Tarvitsen rahaa. Olet onnistunut saamaan hyv‰ksi tuttavaksesi
rahamiehen pojan."
"Mustasukkaisuuttako?"
"Ei, en tunne sit‰, eik‰ minulla ole oikeutta siihen."
"Sit‰ min‰kin."
"Olet vapaa tekem‰‰n mit‰ tahdot."
"Se ei ole imartelevaa suinkaan. Mieluummin n‰kisin, ettei minulla
olisi oikeutta."
"Mutta kun nyt on oikeus. En toki ole kohtuuton. Sinulla on oikeus
tehd‰ mit‰ tahdot. Olenko sanallakaan moittinut sinua, pid‰n sinusta
toki siksi ja ymm‰rr‰n sinua."
"Kiitos, kiitos. No, ja nyt tarvitset sin‰ taas rahaa?"
"Ja luotan siihen, ett‰ sin‰ autat minua, pyyd‰t Eriki‰ auttamaan
minua."
"Oletko hullu?"
"Muuta keinoa ei en‰‰ ole. Eih‰n se ole sinusta hauskaa, mutta t‰ll‰
kertaa se on t‰rke‰t‰."
"Mink‰laisia asioita sinulla sitten on?"
"Ei ole suuria, on vain viisisataa, Erik voi antaa sen helposti."
"Mutta min‰ en voi pyyt‰‰, sanon viimeisen sanan, min‰ en voi."
"Katsos, eih‰n sill‰ v‰li‰ olisi muuten, mutta siin‰ on is‰n nimi."
"Hyv‰ Alvar. Oletko sin‰ sen --?"
"Itse kirjoittanut, v‰‰rent‰nyt! Olen. Minulla oli er‰s kunniavelka."
"Kunnia?"
"Sano sitten h‰pe‰."
"Mutta, Alvar, t‰m‰h‰n on kauheaa. Mit‰ t‰st‰ en‰‰ tuleekaan!"
"Ei mit‰‰n. Se maksetaan kauniisti, ollaan kohteliaita is‰lle. Ei se
ole vaarallista, ei siin‰ kukaan k‰rsi."
"Mutta seh‰n on rikos."
"Sin‰ puhut leikkis‰sti. No, ehk‰ se on, ehk‰ ei. Saat pett‰‰ minua,
saat loukata minua, saat nujertaa minut, minusta se ei ole mit‰‰n ja
nyt sin‰ turhanp‰iv‰isesti kauhistelet. Pieni paperi, joka ei ansaitse
sen suurempaa huomiota."
"Sanoisin sinulle er‰‰n asian, mutta sin‰ k‰sit‰t minua v‰‰rin."
"Sano. Tahi j‰t‰. Tied‰n sen asiasi. Kaikki te sit‰ samaa. Arvelit,
ettenkˆ ole ajatellut itsemurhaa tai niin poisp‰in. Sin‰ punastut.
No, seh‰n on teid‰n kaikkien ajatus ja pelko tahi toivo. Ja se on
luonnollinen ajatus. Tuottaisi teille helpotusta. Mutta ik‰v‰ sanoa, en
ole sit‰ ajatellut."
"Olet kamala."
"En sanaakaan sano, jos lupaat. T‰ll‰ kertaa vain."
"Mutta Erik ei saa rahoja is‰lt‰‰n."
"H‰n saa jotenkuten, jos sin‰ tahdot."
"Olkoon siis. Mutta vain t‰m‰n kerran. Ja sitten lupaathan l‰hte‰
kes‰ksi maalle?"
"En lupaa, en tule siell‰ toimeen."
"T‰n‰ kes‰n‰ on t‰ss‰ talossa h‰‰tkin, jos oikein ennustan."
"Kenen muka?"
"Annan ja Lennartin."
"En usko viel‰. Miksi Anna ottaisi Lennartin?"
"Ja sit‰ sin‰ kysyt? N‰eth‰n, kuinka yksi voi m‰‰r‰t‰ useiden
el‰m‰nkulun."
"Eip‰h‰n se olisi onnettomuudeksi."
"Ei. Rahoja tarvitaan t‰ss‰ talossa. Mies on vain yksinkertainen."
"Ei muuta kuin kokematon viel‰."
"En voi antaa h‰nelle anteeksi h‰nen loukkaavia sanojaan. H‰n oli
sanonut Erikille kerran minua kevytmieliseksi ja varoittanut minusta.
Tekisi mieleni kostaa jotenkuten."
"J‰t‰ se. Tied‰n, miten se p‰‰ttyisi. Varoitan, ‰l‰ ole huvitettu
h‰nest‰."
"No, min‰ l‰hden siis, mutta, kuten sanottu, onhan se viimeinen kerta?"
"En voi mit‰‰n luvata, rakas Iida. Muuten, olen sinulle kiitollinen."
"T‰st‰?"
"Kaikesta."
Iida naurahti ja pyˆr‰hti ulos ja Alvar j‰i paikoilleen seisomaan. H‰n
kuunteli Iidan keveiden askelten poistumista ja kuuli is‰n raskaiden
askelten kohoavan portaita.
Eikˆ pit‰nyt is‰n tulla jo kotiin? P‰‰st‰ vain jotenkuten tapaamasta
h‰nt‰.
X
Kumarassa ja v‰syneen‰ palasi Martin kotiin. H‰n n‰ytti vanhalta ja
harmaap‰iselt‰ ukolta, jolla ei ole t‰‰ll‰ en‰‰ pitki‰ oltavia. Mutta
h‰nen terveytens‰ oli silti luja ja mielens‰ masentumaton ja kova.
H‰nen pieniss‰ silmiss‰ns‰ oli viel‰ eloa ja tulta, kun h‰n kiivastui.
"Oletko kuullut ik‰v‰‰ jotakin?" kysyi Fredriikka miehelt‰ns‰ ja
seurasi Martinia h‰nen huoneeseensa.
"Se Alvar, lurjus, onko se kotona?"
"Miten sin‰ noin. Kotonahan se on Alvar, jos ei olisi ehtinyt tyˆhˆns‰
jo menn‰."
"Mihin tyˆhˆns‰?"
"Sin‰h‰n nyt. Ahlmaniin tietysti."
"Toista kuukauteen ei hau ole siell‰ en‰‰ ollut, kuuletko. Ei muuta
kuin huviksensa ja meit‰ pett‰‰kseen k‰ynyt. Ymm‰rr‰tkˆ sin‰?"
"Ymm‰rr‰n, ymm‰rr‰n, ‰l‰ huuda."
"H‰n on valehdellut taas."
"S‰‰st‰ sanojasi. H‰n tietysti ei ole uskaltanut siit‰ puhua, ettei
pahoittaisi meit‰."
"Sit‰ h‰n taitaa ajatella. H‰n ei osaa muuta kuin pahoittaa, kuin
valehdella, olla h‰pe‰n‰ ja pahennuksena."
"Martin, ‰l‰ kiivastu taas. H‰n on erehtynyt."
"H‰n ei ole koskaan muuta tehnytk‰‰n. Ja sin‰ uskot aina h‰nen
juttujansa. Aina sin‰ annat pett‰‰ itse‰si. Jos sin‰ kerrankin
koettaisit n‰hd‰, miten asiat oikein ovat, etk‰ sotkisi niit‰
hyvyydell‰si."
"Koetanhan min‰. Enh‰n min‰ liikaa luulottele, k‰rsinh‰n min‰."
"K‰rsit, k‰rsit. Se ei tuota mit‰‰n tulosta, t‰ytyy toimia."
Is‰ k‰veli viel‰ kiivaana edestakaisin, mutta h‰nen ‰‰nens‰ oli jo
lauhkeampi.
"Toimitaan, Martin, toimitaan vain. Tehd‰‰n niinkuin sin‰ tahdot.
M‰‰r‰‰ sin‰ vain, ja niin tehd‰‰n."
"T‰ss‰ me seisomme vanhoina ja harmaap‰isin‰, emmek‰ viel‰ tied‰, mit‰
olisi teht‰v‰. Oli vain yksi poika ja siit‰k‰‰n ei saatu miest‰."
ƒiti vaikeni peloissaan.
"Tapasin vanhan Ahlmanin juuri ja h‰n sanoi, ettei Alvar ole toista
kuukauteen ollut siell‰. Ja sitten mainitsi h‰n jostakin paperista,
jossa piti olla minun nimeni."
"Siin‰ t‰ytyy olla erehdys."
"Vaan kun ei ole."
"Hyv‰ Jumala."
"Ja min‰ olen p‰‰tt‰nyt, ett‰ min‰ en sit‰ maksa."
"Sinun t‰ytyy."
"En. Asia menkˆˆn menojaan. Kerranhan siit‰ kuitenkin t‰llainen loppu
tulee."
"Min‰ rukoilen ja sinun t‰ytyy taipua. Enkˆ ole tehnyt t‰ss‰ kaikki,
mit‰ ihminen tehd‰ voi, enkˆ ole jo k‰rsinyt kylliksi? N‰eth‰n sin‰,
kuinka olen nˆyryytetty, kuin maahan lyˆty, kuinka minulta on viety
kaikki, kaikki. Siit‰ saakka kun sinut otin, on el‰m‰ ollut minulle
pelkk‰‰ kielt‰ymist‰. Olenko valittanut, olenko sanaakaan sanonut,
olenko itselleni mit‰‰n pyyt‰nyt? Nyt pyyd‰n min‰, ja jos sinulla on
syd‰nt‰ v‰h‰‰k‰‰n, niin sin‰ j‰rjest‰t t‰m‰n asian minun t‰hteni."
Is‰ vaikeni ja sanoi hetken kuluttua myˆntyen:
"Se on vaikeata."
"Saadaanhan jotenkin rahat, onko paljosta kysymys?"
"Ei ole rahoista kysymys nyt, niist‰h‰n on kysymys aina, niit‰h‰n saa
j‰rjestell‰ aina, vaan on petoksesta, v‰‰rennyksest‰ kysymys. Sellaiset
asiat j‰rjest‰‰ laki. Niiden peittelemist‰ ei oikeudentunto salli."
"Minun sallii", sanoi ‰iti hiljaa ja jatkoi pelj‰ten ett‰ is‰
peruutuisi: "H‰n on minun lapseni ja minun velvollisuuteni on suojella
h‰nt‰, muuta min‰ en tunne. Min‰ rakastan h‰nt‰ kipein syd‰min ja olen
oppinut kaikkea heikkoa ja erehtyv‰‰ h‰nen kauttansa ymm‰rt‰m‰‰n ja
rakastamaan."
"Mutta meill‰ on velvollisuuksia muitakin kohtaan kuin itse‰mme ja omaa
rakkauttamme kohtaan."
"Ket‰ kohtaan?"
"Yhteiskuntaa kohtaan ja niit‰ terveit‰ ja voimakkaita kohtaan, jotka
tulevaisuutta takaavat. Liika hellyys ja rakkaus kasvattaa heikoissa
rikollisuutta."
"Mit‰ olisi pit‰nyt tehd‰?"
"Olisi pit‰nyt antaa Alvarin menn‰ pois kotoa ajoissa, k‰vi miten k‰vi."
"Maailmalle kuljeksimaan."
"H‰n olisi saanut siell‰ koetella voimiaan, joko kest‰‰ tahi kaatua."
"H‰n olisi kaatunut."
"Mit‰ siit‰. H‰n kaatuu nytkin..."
"J‰‰h‰n h‰nelt‰ lapset."
"Oletko varma, ettet kerran sanoisi, ett‰ olisi ollut parempi, jos
heit‰ ei olisi ollut?"
"Oletkos sin‰ varma siit‰, ett‰ kerran toivoisit heid‰t olemattomiksi?"
"En suinkaan. Mutta mit‰‰n emme tied‰."
"ƒlk‰‰mme siis langettako tuomioitamme. Eth‰n sin‰k‰‰n ole voinut
vastata j‰lkel‰isist‰si etk‰ mit‰‰n taata, niin eiv‰t muutkaan voi.
Kuka on siis syyllinen?"
"Rikollisia seuraa tavallisesti kuitenkin rikolliset ja heikkoja
heikot."
"Syyllinenkˆ olen siis min‰?"
"Et, ehk‰p‰ me kaikki."
"Siin‰ sanot oikein."
Is‰ huokasi kuin taakan alla ja ‰iti kohosi ylˆs. H‰n j‰i ajatuksissaan
seisomaan viel‰ paikoillensa. Tietysti oli is‰ oikeassa. Mutta yht‰
oikeassa tunsi h‰nkin olevansa.
Miksi h‰nen siis tarvitsi pel‰t‰ tuota miest‰, joka oli hallinnut h‰nt‰
yli kolmekymment‰ vuotta? Olihan se vieras mies nyt, niinkuin ennenkin.
Vieras, jonka k‰siin sattumus oli h‰net viskannut ja tehnyt h‰net h‰nen
lastensa ‰idiksi. Miehenkˆ olivat lapset? Ei. Ne olivat nyt h‰nen. Koko
ajan oli h‰n k‰ynyt salaista sotaa heist‰. Ja nyt sai h‰n pit‰‰ heid‰t.
Annankin kohta, kun h‰n oli tehnyt haaksirikkonsa ensin.
Eikˆ ollut kuin pahaa unta koko t‰m‰ el‰m‰? T‰ss‰ he olivat
harmaap‰isin‰ vanhuksina Martinin kanssa ja puhelivat pojastansa kuin
kaksi vierasta. N‰in olivat he taivaltaneet el‰m‰ns‰ melkein loppuun,
p‰‰sem‰tt‰ l‰hemm‰ksi toisiansa. Ja kun se heid‰n osaltansa loppui,
mit‰ j‰i j‰ljelle?
Oli tuskaista ajatella sit‰. Heid‰n el‰m‰ns‰ tuntui nyt heid‰n lastensa
el‰m‰n rinnalla valoisalta. Ei tiennyt, mitk‰ onnettomuudet heit‰
vaanivat viel‰. Onni ei ollut seurannut heit‰ miss‰‰n.
Siit‰ se alkoi, kun h‰n Martiniin tutustui ja kevyesti el‰m‰ll‰‰n
leikkim‰‰n rupesi. Siit‰ se alkoi.
Erik ÷hman oli silloin ulkomailla. Huhuiltiin h‰nen olevan kihloissa
siell‰. Ja h‰n sen uskoi.
Silloin katosivat h‰nen kauniit lapsuutensa p‰iv‰t. H‰n oli el‰nyt
Eriki‰ varten ja odottanut vain h‰nt‰. Mutta itselleenk‰‰n ei h‰n
tahtonut tunnustaa, ett‰ isku oli sattunut h‰neen. Ja kun Martin kosi
h‰nt‰ niihin aikoihin, lupautui h‰n. Erik palasi ulkomailta, mutta oli
jo liian myˆh‰ist‰, h‰n oli jo Martinin. Oliko Erikill‰ ollut ket‰‰n,
sit‰ ei Fredriikka saanut tiet‰‰. Vasta muutamien vuosien kuluttua h‰n
nai er‰‰n kaupungin tytt‰rist‰.
Niin oli Martin saanut sen, jota halusi, mutta ei h‰n. H‰n kunnioitti
miest‰ns‰ ja koetti unohtaa oman itsens‰ h‰nen rinnallansa. Ja kun
lapsia tuli, eli h‰n heid‰n el‰m‰‰ns‰ ja iloitsi heid‰n ilojansa,
ja hiljallensa, h‰nen huomaamattaan, kuoli entinen kaipaus h‰nen
rinnastansa.
Niin, ei h‰n ollut enemp‰‰ el‰nytk‰‰n, sarjan harmaita p‰ivi‰ vain.
Eik‰ h‰n ollut itse pyyt‰nytk‰‰n olla mit‰‰n. Olihan h‰n vain
rengas, joka kohdaltaan sitoi toisen sukupolven toiseen sukupolveen.
Rengas, jonka kautta menneiden tuskat periytyiv‰t uusille ja
tuleville. Uusille, joiden el‰m‰st‰ enemm‰n odotti ja joita enemm‰n
kuin aikalaisiaan rakasti. Eiv‰tkˆ siit‰ kertoneet ne ep‰m‰‰r‰iset
kaipaukset ja unelmat, jotka jokaisen puristetusta syd‰mest‰
kumpusivat? Eiv‰tkˆ ne sis‰lt‰neet aavistusta siit‰ t‰ydellisyydest‰,
jota kohti kuljettiin, josta aikojen ja ikiaikojen kuluessa polvi
polvelta unelmoitiin?