Kun Alvar l‰ksi syˆty‰‰n kotoa, ei h‰n tiennyt, minne olisi painunut.
T‰n‰‰n oli h‰nen saatava rahoja vaikka mist‰. Kun olisi voinut tavata
Iidaa ja saada neuvotella. Mutta h‰n ei uskaltanut j‰‰d‰ kotiin
odottamaan, kun pelk‰si tapaavansa is‰n.
H‰n kulkea laahusti tulliportille ja ulos kaupungista. Pensaikkoon,
maantien viereen h‰n istuutui. Siit‰ n‰ki h‰n ohikulkijat, eiv‰tk‰
ne h‰nt‰ huomanneet. Siit‰ n‰ki h‰n, milloin Iida ajoi kotiin, kun
sanoivat h‰nen ajelemaan l‰hteneen, tietysti oli mennyt Erikin kanssa.
H‰n ei ollut saanut maistaa mit‰‰n virkist‰v‰‰ ja h‰n istui v‰syneen‰
siin‰. Suuta kuivasi. Ajatus seisoi. H‰n tunsi jotakin ep‰m‰‰r‰ist‰
katkeruutta tahi inhoa koko oloa kohtaan.
P‰iv‰kin oli niin kirkas. Vihre‰t, kirkkaat v‰rit leikkasivat ihan
h‰nen silmi‰‰n Nekin, vihamielisin‰ ik‰‰nkuin tyˆnsiv‰t h‰nt‰ luotansa.
Niin tyˆnsiv‰t nyky‰‰n kaikki, mutta ei ollut paikkaa, mihin menn‰.
No, miksi ei? Olipa tuolla hautausmaa ihan vastap‰‰t‰ sattui. Siell‰p‰
oli toki paikka. Ei h‰n kaivannut sinne, mit‰p‰ tyhj‰st‰. Johtui vain
mieleen, ett‰ oli paikka, josta ei pois sysitty. Mutta ehtip‰ tuota
olla siell‰kin. Kauemmin siell‰ joutui olemaan kuin t‰‰ll‰. Ehk‰p‰
kyll‰stym‰‰n asti, jos h‰nt‰ kyll‰stym‰‰n asti oli t‰‰ll‰kin.
Niinp‰ tuo aika seisoi h‰nen kohdallaan. Kulki niin hitaasti kuin olisi
siihen paikkaan ihan uupunut. Uupukoon, pys‰htykˆˆn. H‰n istuu t‰ss‰
maankamaralla tyhj‰n‰ ja paljaana, yht‰ uupuneena, ja riisuu pois
p‰‰lt‰ns‰ kaiken maallisen ikeen, kaiken ajatuksen, tahdon ja tunnon.
H‰n ik‰‰nkuin haihtuu pois olemasta, vapauttaa itsens‰ hetkeksi. Miten
turhaa ajallisen ajan tuska ja el‰m‰n kahlehdittu olo! Mik‰ vapautus
ajattomuudessa ja olemattomuudessa.