Kun Iida oli alkanut olla poissa kotoa, oli h‰n ensin tehnyt sen siksi,
ett‰ Alvar oli myˆs poissa. Mutta kun Alvar huomasi sen, loukkasi se
h‰nt‰, ja niin alkoi h‰n j‰lleen entisen el‰m‰ns‰. H‰n oli poissa
tihe‰mmin ja tihe‰mmin, ja kun Iida sitten koetti pid‰tt‰‰ h‰nt‰, ei
h‰n en‰‰ voinut. Niin meni el‰m‰ menojaan ja he joutuivat yh‰ etemm‰s
toisistansa.
Alvar oli joutunut pois paikastansa ja kuljeksi jouten. Aluksi h‰pe‰‰
peitt‰‰ksens‰ oli h‰n p‰iv‰t pitk‰t poissa kotoa, mutta sitten se tuli
h‰nen tavaksensa. H‰n joi enemm‰n kuin ennen. Kun h‰n selvin‰ hetkin‰‰n
viel‰ huomasi, kuinka pitk‰lle h‰n oli mennyt, p‰‰tti h‰n lakata. Mutta
hyv‰t p‰‰tˆkset ja lupaukset j‰iv‰t vain p‰‰tˆksiksi ja lupauksiksi.
Ja oikeastaan, mit‰p‰ niist‰. Ei ollut olemassa mit‰‰n, joka olisi
h‰nt‰ velvoittanut pyrkim‰‰n. Ett‰kˆ muka pyrki‰ perheen‰, ett‰kˆ
muka ihmisill‰ oli jotakin yhteist‰? H‰n nauroi niille ajatuksille,
jotka olivat kangastaneet h‰nen mieless‰‰n. Ei ollut olemassa mit‰‰n
velvollisuuksia, ei mit‰‰n tarkoitusta el‰m‰ll‰ enemp‰‰ kuin se, mit‰
ihminen oli asettanut itselleen pett‰‰kseen itse‰‰n, ei ollut olemassa
mit‰‰n rakkautta, valhetta oli kaikki. Ei ollut eroa pahojen ja hyvien
tekojen v‰lill‰, ei ollut v‰li‰ sill‰, mit‰ tiet‰ kulki. Ei ollut
vapautta valita edes teit‰ns‰, meni niin, kuin oli luotu menem‰‰n.
N‰kih‰n h‰n itsest‰‰n. Jo syntym‰st‰ oli h‰nell‰ ne merkit, ett‰ h‰n
t‰t‰ tiet‰ kulki. Eiv‰t auttaneet mit‰‰n tahto eik‰ ponnistukset.
Sisimm‰ss‰‰n oli h‰n siit‰ ollut selvill‰ aina. Jokaisen hyv‰n p‰iv‰n
oli h‰n mieless‰‰n el‰nyt kuin varkain, kuin lainaksi, h‰n oli silloin
aina itsellens‰ vieras, ja h‰nt‰ vaivasi se ep‰vapaus ja pakko, jota
h‰n tunsi. Ei, h‰nen el‰m‰ns‰ oli luotu jo kulumaan toisin, menem‰‰n
alas niit‰ teit‰, joita h‰n kulki. Kuin unessa oli h‰n n‰hnyt jo koko
el‰m‰ns‰. Se oli tuttua. Outoa ei siin‰ ollut muu kuin se, mink‰ h‰n
pakotetusti eli, eli kuin ihmiset muutkin.
Eikˆ h‰n nyt jo ollut selvill‰ siit‰? Eikˆ ollut aika viskata
ainaiseksi ies p‰‰lt‰ns‰, olla valhettelematta ja olla pyrkim‰tt‰,
kest‰kˆˆn el‰m‰ sitten mink‰ kest‰‰?
Mutta h‰n tunsi, ettei h‰n voinut viel‰. H‰n oli kiinni Iidassa ja
h‰n kaipasi h‰nt‰, h‰n ei syd‰mess‰‰n voinut viel‰ luopua h‰nest‰.
Niin oudosti he olivat kohdanneet toisensa, ja n‰ytti alussa, kuin he
olisivat tarvinneet toisiansa. Ei, he eiv‰t olisi tarvinneet. Se oli
erehdyst‰ kaikki.
Mutta h‰neen koski kipe‰sti, kun h‰n ei saanut pit‰‰ Iidaa. Ei h‰n
nurissut siit‰, ett‰ siin‰ tapahtui v‰‰ryys. Ei, kaikki tapahtui,
niinkuin tapahtua pitikin, ja tiesip‰ h‰n, mit‰ olisi pit‰nyt tehd‰,
ett‰ h‰n olisi saanut Iidan takaisin, h‰n tiesi sen selv‰‰n, vaan eip‰s
voinut mit‰‰n tehd‰. Kuin kirous oli siin‰, ettei h‰n tahtonutkaan,
eik‰ voinut mit‰‰n tahtoa. H‰nen tahtonsa oli kuollut. Siin‰h‰n oli
koko sairauden syy, ett‰ h‰nen tahtonsa oli kuin kuollut, se ei
ollut h‰nen vallassansa. H‰n n‰ki, mit‰ olisi teht‰v‰, miten olisi
tahdottava, mutta h‰n ei saanut tahtoansa en‰‰ hereille. Se oli
v‰hitellen kuollut, se oli alunpit‰en ollut heikompi kuin muilla, ja
jokainen pieninkin ponnistus jo kasvavana oli tuottanut h‰nelle suuria
vaivoja. Kun olisi jo pienest‰ ymm‰rt‰nyt hoitaa sit‰, kuin pahaa
sairautta hoidetaan. Kun olisivat sen tajunneet. Tahi oliko t‰m‰ h‰nen
kohtalonsa, jolle ei mit‰‰n olisi voinut. Ainakaan ei h‰n en‰‰ voinut.
H‰n kulki tajuttomana ja melkein tunnottomana kuin vieraan mahdin
vallassa. Kun h‰n koetteli ajatella toisten tavalla, tunsi h‰n olevansa
vain sairas ja kuolemaan tuomittu, jota ei mik‰‰n en‰‰ voinut pelastaa,
joka teki ep‰toivoissaan, loppua odottaessaan, rikoksia, joista seurasi
rangaistus. Ep‰toivoissaan? Ei. Kylmin syd‰min teki h‰n nyky‰‰n kaikki,
mit‰ h‰n teki. H‰n oli tullut v‰‰rent‰neeksi nimi‰ rahaa saadakseen,
h‰n oli ottanut vieraita varoja, h‰n oli kirjanpidossaan tehnyt
suoria v‰‰rennyksi‰. Ja viel‰ ei h‰n ollut joutunut kiinni! H‰n oli
viisaasti ja kavalasti laskenut, milloin h‰nen sopi, milloin ei. Olipas
sielunvoimia ja tarkkan‰kˆisyytt‰ h‰nell‰, olipas tahtoa silloin. Ja
kuinka etev‰sti h‰n oli j‰rjest‰nyt asiat peitt‰‰kseen tekojansa? H‰nt‰
oli kyll‰ ep‰ilty ja pari kertaa saatu jo ilmi h‰nen tekonsa, mutta
kotijoukot eiv‰t tiet‰neet viel‰ mist‰‰n.
N‰m‰ pienet selkkaukset her‰ttiv‰t h‰nen toimintahalunsa ja tahtonsa,
ja kuin kuumeessa ja oudossa hourailussa tyˆskenteliv‰t h‰nen sielunsa
voimat lyhyen hetken ja sammuivat samassa, j‰tt‰en h‰net tavalliseen
tyls‰‰n ja tunnottomaan tilaansa. Ja kuin kaksi eri rikoksentekij‰‰ oli
h‰ness‰, toinen vaaraton ja tahdoton, toinen rohkea ja vaarallisempi.
H‰n seurasi niiden ihmeellist‰ vaihtelua itsess‰ns‰ hiukan katkerana ja
alakuloisin mielin. Oliko h‰nell‰ siis oikeutta pit‰‰ ihmist‰, naista
itse‰ns‰ varten? Vaikka h‰n olisi rakastanutkin Iidaa, ei h‰nell‰
en‰‰ olisi ollut oikeutta ajatella h‰nt‰. Mutta h‰n ei rakastanut
h‰nt‰. H‰n piti h‰nest‰, h‰n kaipasi h‰nt‰. Iidan huoleton ja iloinen
olento h‰ik‰isi h‰nt‰ viel‰kin. Iidassa oli nuoruutta ja el‰m‰‰, sit‰
v‰ljyytt‰, joka antoi vapauden toiselle ja s‰ilytti oman vapautensa.
H‰n otti tinkim‰tt‰ ja antoi surkuilematta. H‰n ei ahdistanut toista,
h‰n antoi toisen olla ja menn‰. H‰nen kevytmielisyydess‰‰n oli
enemm‰n viisautta kuin kaikkien toisten vaanivissa ja n‰iverteleviss‰
ajatuksissa. H‰nen luonaan oli hyv‰ l‰mmitell‰id‰. Siell‰ oli Iida nyt
Erik ÷hmanin luona. H‰n huvittelihen. Se oli h‰nen asiansa. H‰nell‰ ei
ollut oikeutta sotkeutua siihen. Mutta jotenkin, kuinka lienee, vaivasi
se h‰nt‰.