Alvarin rappeutuminen oli alkanut nuorena ja v‰hitellen. H‰ness‰
tapahtui jonkinlainen ruumiillinen v‰symys, jota ei juuri huomattu.
Pienen‰ oli h‰n ollut herttainen kuten hyv‰ns‰vyiset lapset ja
kasvavana oli h‰n hienotunteinen, ei sanallakaan loukannut toisia
eik‰ koskaan kiivastellut. Mutta h‰n ei myˆsk‰‰n vastustellut eik‰
vastustanut mit‰‰n. Ja siin‰ h‰nen hyvyydess‰‰n oli h‰nen heikkoutensa.
Kun h‰n erosi koulusta antautuakseen k‰yt‰nnˆlliselle alalle, ei h‰nen
onnistunut lˆyt‰‰ sopivaa tointa. H‰n yritti yht‰ ja toista, mutta ei
pysyv‰sti mit‰‰n. Ja v‰liajoilla tyˆttˆm‰n‰ oppi h‰n kuljeksimaan ja
ryypiskelem‰‰n. H‰nell‰ ei alussa ollut mit‰‰n himoa juomiseen. Oli
hauskaa istua toverien seurassa ja kevent‰‰ mielt‰ns‰. Jokap‰iv‰isyyden
paino h‰visi ja aukesi kuin uusi maailma ja uusi el‰m‰, joka tuntui
ihmisarvon mukaiselta. El‰m‰ oli ainaista juhlaa ja sunnuntaita.
Sai nauttia. Mit‰ siit‰, jos v‰list‰ liikaa sattui. Ehtip‰ viel‰
tasaantuakin.
Niin ajatteli ‰itikin, kun huomasi Alvarin pienet poissaolot ja salasi
niit‰ is‰lt‰.
Vaan siin‰ h‰n pettyi. Alvar tottui siihen el‰m‰‰n ja tottui juomiseen.
Halu iskeytyi vereen, niin ettei h‰n en‰‰ voinut tulla toimeen ilman.
H‰n huomasi itsekin vaaran, vaan lohdutti itse‰‰n sill‰, ett‰ ainakin
silloin voi, kun koettaa ja viimeinen pakko on. Mutta pakkoa ei tullut,
ja niin se j‰i. H‰n tylsyi v‰hitellen, niin ettei tuntenut tilansa
luonnottomuutta. H‰nen tuntojensa herkkyys ja ajatuksensa joustavuus
katosi. H‰neen ei vaikuttanut mik‰‰n ulkoap‰in tuleva voima, ja
sis‰isi‰ sys‰yksi‰ ei ollut. Niin vieriv‰t miehistymisvuodet, ja h‰nt‰
pidettiin jo menneen‰.
Mutta tuli aika, joka tuotti kotijoukolle iloa. Alvar oli ‰idin
hommasta saanut paikan ÷hmanin konttorissa. Ja vanhan ÷hmanin yst‰vyys
her‰tti Alvarissa halun saada el‰‰ tyˆll‰‰n niinkuin muutkin. H‰n
kiintyi tyˆhˆns‰ ja h‰nen el‰m‰nintonsa her‰si. H‰nen ulkonainenkin
olentonsa muuttui. K‰ynti oli vapaata ja katse kirkas ja avonainen.
H‰nen komea ulkomuotonsa vieh‰tti naisia. H‰nt‰ pidettiin kaupungin
kauneimpana nuorena miehen‰.
Sattui niihin aikoihin, ett‰ Alvar rakastui. Iida oli tullut sattumalta
k‰ym‰‰n sukulaistensa luokse kaupunkiin, h‰n huomasi heti Alvarin. Ja
niin se alkoi.
He olivat lapsellisia hulluudessaan. Seurasi kihlaus ja suunniteltiin
naimista.
ƒiti ei ollut ihastunut Iidaan, mutta h‰n tunsi suurta kiitollisuutta
Iidaa kohtaan, kun Iida pelasti Alvarin. Nyt ei h‰nen tarvinnut
Alvarista en‰‰ huolehtia. Alvarin el‰m‰ oli taattu.
Itse Martinkin iloitsi kihlauksesta. H‰n toivoi Alvarin k‰sitt‰v‰n
asemansa. Tosin h‰nest‰ oli Alvarin naiminen hullua viel‰, mutta mink‰
taisi. H‰n koetti puhua Alvarille tuloista ja el‰m‰n k‰yt‰nnˆllisist‰
puolista, vaan t‰ll‰ kertaa uskalsi Alvar nauraa is‰lle. Heill‰ Iidan
kanssa oli omat suunnitelmansa.
No menkˆˆt, ajatteli is‰, kunhan tasaantuvat, ainahan jotenkin toimeen
tullaan. Nyth‰n Alvarin oli pakko toimia, ja se oli onneksi. Kentiesp‰
heist‰ tuli viel‰ tervett‰ sukua. Ja seh‰n oli p‰‰asia. Sairaalloisissa
ja heikoissahan se oli ihmiskunnan vitsaus. Niinkuin Alvarista n‰ki.
Mutta kenties se ei ollut viel‰ t‰ydellist‰ rappeutumista, vaikka
heikkous oli perinnˆllist‰: Fredriikan pehmeydess‰ ja liiallisessa
herkkyydess‰ n‰htiin jo ne oireet. H‰nen liikatunteellisuudestaan
oli Alvarin tahdottomuus kotoisin. Ja kuinka Alvar ulkonaisestikin
muistutti ‰iti‰‰n. Samat k‰det, sama k‰ynti, samat silm‰t. Is‰n
terveit‰ hermoja ja rautaista terveytt‰k‰‰n eiv‰t lapset olleet
perineet. Niinp‰ ei h‰n itsek‰‰n ollut voinut varoa heikon hedelm‰n
syntymist‰. H‰nen tietoinen tahtonsa ei ollut mit‰‰n vaikuttanut
siin‰ suhteessa. Turhaa oli siis laskea niit‰ mahdollisuuksia, joihin
perinnˆllisyys uudet polvet vei. Viel‰ n‰ytti melkein kuin sokea
sattuma olisi hallinnut, kuin el‰m‰ kulkisi latujansa merkillisiss‰
nousuissa ja laskuissa, kuin kulun suunnan m‰‰r‰isiv‰t tuntemattomat
tekij‰t sukuketjuissa ja eri sukujen yhdistelmiss‰.
Ja ihminen vain vastuunalaisuutta vailla eli ja huoletonna jatkui,
niinkuin ei toinen sukupolvi olisi toista seurannutkaan, niinkuin t‰m‰
el‰m‰ ja t‰m‰ p‰iv‰ olisi kaikista t‰rkein, t‰m‰ ihminen se p‰‰m‰‰r‰,
jota varten koko mennyt oli. Menkˆˆt siis lapset, niinkuin olivat
menneet toiset ja mennyt h‰n itsekin. Menkˆˆt, ei h‰n niille mit‰‰n
tainnut.
Vietettiin iloiset h‰‰t. Ja n‰ytti, ett‰ iloa riitti h‰‰p‰iv‰n ylikin.
Iida oli kevytjalkainen ja vieh‰tt‰v‰ pikku hupakko, jonka p‰‰h‰npistot
ilahduttivat heit‰ kaikkia. Alvarista h‰n oli verraton. Alvar ei
alussa osannut muuta kuin katsella ja ihailla h‰nt‰ h‰mm‰styneen‰ ja
yll‰tettyn‰ siit‰, ett‰ h‰n omisti sellaisen naisen, jolla ei ollut
vertoja miss‰‰n. T‰h‰n saakka oli h‰n n‰hnyt tavallisia yksitoikkoisia
naisia, niinkuin ‰idin ja Annan, jotka olivat luodut vain vartioimaan
miehi‰ns‰ ja huokailemaan heid‰n t‰htens‰, nyt n‰ki h‰n sen oikean,
jonka edest‰ kannatti el‰‰kin.
H‰nen ihmisarvonsa nousi h‰nen omissa silmiss‰‰n ja muidenkin silmiss‰.
Olihan h‰n nyt mies, joka tyˆskenteli perheens‰ hyv‰ksi.
Olipa varattu keinot, joilla ihminen kiinnitettiin el‰m‰‰n. N‰in oman
tarpeen, edun ja tottumuksen t‰hden olivat aikojen kuluessa kehittyneet
muodot, jotka velvoittivat tyˆskentelem‰‰n ja pyrkim‰‰n, ja se
velvoitus ei tuntunut raskaalta eik‰ ahdistavalta. Se tuotti riemua ja
sen kautta ihminen vapautui ahtaasta yksilˆllisyytens‰ painosta, niin
ett‰ puhdassyd‰misen‰ ja rohkeana antautui uuteen el‰m‰nleikkiin. Ja
nyt Alvar siunasi el‰m‰‰. Se oli t‰ynn‰ vaikeuksia, mutta h‰n koetti
ponnistaa. Vaikeinta oli lˆyt‰‰ sopivaa tyˆt‰. H‰n sai paikan pankissa,
mutta pienet tulot eiv‰t riitt‰neet heille molemmille. H‰nen t‰ytyi
siis yritt‰‰ muuta ja j‰rjest‰‰ el‰m‰ j‰rkev‰lle pohjalle, etteiv‰t he
n‰in j‰‰neet vanhuksien ainaisiksi vastuksiksi.
Mutta vaikkapa Alvar kuinka mietti, ei h‰n mit‰‰n keksinyt. Nyt
huomasi h‰n, ett‰ is‰ oli ollut oikeassa. Heid‰n naimisensa oli ollut
liian aikaista ja kevytmielist‰. Iida oli tottunut el‰m‰‰n v‰lj‰sti,
ja se pieni perintˆ, jonka Iida sai, k‰ytettiin aluksi, mutta siihen
loppuikin heid‰n hyvinvointinsa.
Ensi onnen menty‰ alkoi Iidaa kiusata Alvarin saamattomuus. H‰n alkoi
arvostella h‰nt‰. Alvar oli ep‰k‰yt‰nnˆllinen ja mahdoton. Luuliko h‰n,
niinkuin mik‰ tyhm‰ nainen, ett‰ paljaalla rakkaudella voitiin el‰‰?
Olivatpa he olleet lapsellisia ja ymm‰rt‰m‰ttˆmi‰ naimisiin menness‰‰n.
Mutta miten korjata sit‰ en‰‰?
Sit‰ mukaa kuin Iida Alvaria arvosteli, sit‰ mukaa kylmeni h‰nen
tunteensa h‰nt‰ kohtaan. Heid‰n el‰m‰ns‰ alkoi tuntua h‰nest‰ ahtaalta
ja ik‰v‰lt‰. Eik‰h‰n heill‰ ollut omaa kotia edes. He asuivat
is‰n ja ‰idin turvissa ja heid‰n leiviss‰ns‰. Eik‰ Iida tottunut
siihen ahtauteen eik‰ heid‰n kotinsa painostavaan tuntoon. Eik‰ h‰n
virkistynyt en‰‰ Alvarin lapsellisista rakkaudenosoituksista. Se oli
sit‰ samaa aina. Ei sit‰ jaksanut aina n‰hd‰.
Mutta sille ei en‰‰ mit‰‰n tainnut, mit‰p‰ sit‰ katua sitten! Ei ollut
muuta keinoa kuin sopiutuminen. Ja pian Iidan keve‰ luonne ja joustava
ajatus taltuttivat h‰net tyytym‰‰n oloihin, jotka olivat h‰nest‰ aivan
vieraat.
H‰n otti p‰iv‰n sellaisenaan kuin se tuli, nautti siit‰, mist‰ nauttia
voi, eik‰ ollut huomaavinaan sit‰, mik‰ ik‰v‰‰ tuotti. Tavallaan oli
helpotuskin, ettei Alvar ollut ihmeellisempi. H‰nt‰ eiv‰t muut voineet
ihmeisiin velvoittaa. Eik‰ h‰nt‰ voitu myˆsk‰‰n syytt‰‰. Eiv‰t Martinit
sit‰ tehneet, siksi kuitenkin ymm‰rsiv‰t, ei sit‰ tehnyt Annakaan, joka
oli heist‰ ahtain. Annaa ei Iida siet‰nyt. H‰n melkein vihasi sellaisia
pikkukaupunkilaismamseleja, jotka kirein silmin seurasivat jokaista
keve‰mp‰‰ jalannousua, kammoksuivat iloista puhetta ja s‰ik‰htiv‰t
v‰h‰ist‰kin naurua. He olivat vanhoja jo syntyess‰‰n. Ja n‰hd‰ sitten
ik‰ns‰ t‰t‰ harmaata ja ik‰v‰‰ ymp‰ristˆ‰, jota katsellessa kalvoi ja
j‰yti mielt‰, autioita, kuolleita hiekkakatuja, pieni‰ puurakennuksia,
jotka ik‰‰nkuin vanhuuden heikkoina olivat lyyhistyneet kirkkonsa
ymp‰rille, ja ihmisi‰, jotka puutuneina, el‰m‰st‰ mit‰‰n tiet‰m‰tt‰
kulkivat l‰pi ik‰ns‰ samoja katuja, samoissa pihoissa, samoissa
ajatuksissa kuin heid‰n vanhempansa ja vanhempainsa vanhemmat olivat
kulkeneet.
Iida p‰‰tti, ettei h‰n antanut heid‰n s‰ik‰hdytt‰‰ itse‰ns‰. Tarvitsiko
h‰nen h‰vet‰ sit‰, ett‰ h‰n oli nuori ja tahtoi el‰‰ ja iloita. Jos ei
sit‰ ymm‰rretty, eih‰n se ollut h‰nen syyns‰.
Kului pari, kolme vuotta. Heille oli syntynyt kaksi lasta, jotka
tuottivat iloa koko Martinin perheelle. Iida ainoastaan ei ymm‰rt‰nyt
erityisesti iloita. Lapset olivat vaivaksi. H‰n ei ollenkaan k‰sitt‰nyt
sit‰ ihastusta, jolla heit‰ odotettiin ja vastaanotettiin. Puhui
is‰ suvun jatkumisesta ja el‰m‰n jatkumisesta. Niinkuin ei olisi
ollut samantekev‰‰, jatkuiko suku tahi oli jatkumatta, katosiko
el‰m‰ tahi s‰ilyikˆ vaikka ikuisesti. Kun itse oli el‰nyt, ei siit‰
en‰‰ mit‰‰n tiennyt. Ja itse oli p‰‰asia itsellens‰, pitemm‰lle ei
ajatus ulottunut. Eikˆ liene ollut teeskentely‰ tahi itsepetosta
heid‰n el‰m‰nrakkautensa? Eiv‰t he itsess‰‰nk‰‰n el‰m‰‰ rakastaneet,
he kielsiv‰t sen. He huokailivat olemisen raskaan taakan alla.
Tarvittiinko lis‰‰ samanlaisia huokailijoita, vai tarvittiinko
niit‰, joiden vuoksi huokailtiin? Vai odotettiinko ihmeit‰ uudelta
sukupolvelta? Eih‰n ihminen vuosisadoissa, ei vuosituhansissa ollut
muuksi muuttunut. Mik‰ h‰net sitten juuri seuraavassa polvessa
toiseksi muuttaisi? Eikˆ se ollut vain n‰iden el‰m‰ns‰ tukahtuneiden
ep‰toivoinen unelma, saituutta, jolla he tinkiv‰t el‰m‰lt‰ omilleen
sit‰ osaa, jota itse eiv‰t olleet raskineet k‰ytt‰‰?
Iidaa eiv‰t tyydytt‰neet n‰m‰ haaveet, ei lapsen vuoteen ‰‰ress‰
tunnelmoiminen eik‰ turhien toiveiden tuudittelu. Mit‰‰n uskonnollista
hartautta ei h‰n tuntenut lapsen edess‰, h‰n n‰ki heiss‰ vain tulevia
ihmisi‰, samantapaisia kuin he itsekin, ei pahempia eik‰ parempia. Ja
h‰nest‰ tuntui, ett‰ liika rakkaus heit‰ kohtaan oli tarpeeton. Se esti
heit‰ karaistumasta ja v‰h‰‰n tyytym‰st‰. Ellei h‰nkin, Iida, olisi
kasvanut orpona ja yksin, ei h‰n niink‰‰n hyvin olisi voinut sopiutua
eik‰ outoja oloja siet‰‰. El‰m‰ oli ollut h‰nt‰ kohtaan kova. H‰n oli
kova myˆskin, h‰n ei h‰mmentynyt v‰h‰st‰. Jos h‰n ei saanut sit‰, mit‰
toivoi, otti h‰n osansa siin‰, mit‰ h‰n ei ollut osannut toivoa, siin‰,
mit‰ el‰m‰ kunakin p‰iv‰n‰ tarjosi.
Kun h‰n ei voinut rakastaa en‰‰ Alvaria ja kun koti tuntui ahtaalta,
etsi h‰n itsellens‰ huvitusta kodin ulkopuolelta. H‰n seurusteli
Alvarin tuttavien kanssa. H‰nest‰ oli oikeus ja kohtuus saada hiukan
lev‰ht‰‰ ahdistavista perheasioista. Ja jos kohtalo oli kohtuuton, oli
h‰nen otettava korvaus itse. H‰n salli itsellens‰ nautintoja ja iloa.
Ei h‰n syvemmin hakenut niit‰, mutta koska niist‰ kerran oli luovuttava
kuitenkin, jouti niit‰ nyt olla; eiv‰tk‰ h‰nt‰ t‰ysin tyydytt‰neet
ne ihmiset, joita h‰n oli tavannut, mutta parempiakaan ei mist‰‰n
tullut. Ja oikeastaan h‰n piti ihmisist‰ sin‰ns‰ ja lˆysi tien heid‰n
syd‰miins‰, silloin kun h‰n tahtoi.
Niin oli h‰n tullut el‰neeksi pari pient‰ rakkautta Alvarin j‰lkeen. Ne
olivat arvottomia eiv‰tk‰ h‰nelle merkinneet mit‰‰n. H‰n olisi ollut
valmis luopumaan niist‰ heti, jos niikseen olisi sattunut. Ne syntyiv‰t
mit‰ttˆmist‰ syist‰ ja sammuivat yht‰ mit‰ttˆmist‰ syist‰. H‰nen
sielunsa oli niist‰ vapaa. Siksi eiv‰t ne h‰nen rauhaansa rikkoneet.
H‰n ei tehnyt mit‰‰n kysymyst‰ niist‰. Selv‰sti ja kevyesti suoriutui
h‰n niist‰ ja ihmeellisen helposti aukoi h‰nen ajatuksensa uusia aloja
ja omisti ne tuskattomasti.
Niin ett‰ mit‰‰n vaikeutta ei tuottanut en‰‰ se, kun Erik ÷hman
rakastuneena tahtoi h‰net ja sai h‰net. H‰n piti Erikist‰, he
ymm‰rsiv‰t toisiansa. Iida tiesi kyll‰, ett‰ leikki kerran loppui, ehk‰
piankin. Oli siis kysymys vain siit‰, kuinka h‰nen tuli tahdikkaasti
menetell‰, ett‰ asia pysyi salassa. H‰nell‰ ei ollut syyt‰ loukata
Martineja.