"Kes‰ on", sanoi ‰iti Annalle kevyesti, ett‰ he vapautuisivat
‰skeisest‰, "kuuluu jo lasten ‰‰nist‰kin."
Lapset rynt‰siv‰t samalla sis‰‰n.
"Mummo, ‰iti l‰htee taas ajelemaan eik‰ ota meit‰ mukaan." Lapset
kiipeiliv‰t mummon syliin.
"Mep‰ l‰hdemme kohta kes‰asunnolle."
"Ei oteta ‰iti‰ mukaan", sanoi pienempi.
"Ei ‰iti meist‰ v‰lit‰k‰‰n", sanoi suurempi.
"V‰litt‰‰ kyll‰", sanoi mummo, "l‰hdet‰‰np‰ kysym‰‰n vaikka."
Mummo vei lapset etehiseen, jossa Iida valmistihen l‰hte‰kseen
ajelemaan. Hevonen odotti jo oven edess‰. Iida sanoi iloisesti huomenta
mummolle, korjasi peilin edess‰ vaaleita hiuksiansa hatun alle ja veti
harson silmillens‰.
"Olkaapa lapset nyt kilttej‰, ‰iti menee ajelemaan hiukan", h‰n pui
sormeansa lapsille varoittaakseen heit‰ ja sanoi mummolle herttaisesti:
"ƒiti rakas, ei pit‰isi rasittua lasten t‰hden. Einarikin, iso poika,
antaa mummon kantaa itse‰ns‰."
"Ole huoletta, Iida."
Iida pyˆr‰hteli kevyesti ja h‰nen silmiss‰ns‰ oli kirkas loiste.
Ja mummo tunsi helpotusta, kun h‰n katseli Iidaa ja n‰ki, miten h‰n
osasi olla iloinen. Iidan avioliitto Alvarin kanssa oli ollut alentavaa
jos kenen. Mit‰ Alvar oli pystynyt Iidalle antamaan? Ei mit‰‰n. Ei omaa
kotia edes. Oliko siis ihme, jos Iida ulkopuolelta kotia iloa etsi? Oli
onni, ett‰ h‰n uskalsi el‰‰ huoletonna ja iloita olemisestansa. Kenell‰
oli oikeus kielt‰‰ sit‰ toiselta, joka kenties tarvitsi sit‰ pystyss‰
pysy‰kseen? Eih‰n Iidan laista oltu luotu t‰llaista ahdistavaa el‰m‰‰
varten.
"Hauskaa matkaa", toivotti h‰n Iidalle vilpittˆm‰sti. "Onkin kaunis
ilma."
"Kaunis on. No, hyv‰sti, pikku typyk‰t, ja hyv‰sti, ‰iti."
"Hyv‰sti."
Iida pyˆr‰hti ulos. Mummo vei lapset salin ikkunalle ja k‰ski
huiskuttamaan hyv‰stiksi. Iidan vaaleat kasvot n‰yttiv‰t niin somilta
suuren hatun alla. H‰n kohotti viel‰ hansikoitua k‰tt‰ns‰ hyv‰stiksi,
ja hevonen l‰ksi kiit‰m‰‰n kirkolle p‰in.
P‰iv‰n polttamalla kadulla kulki joku vaimo torilta kantamuksineen,
pys‰htyi ja j‰i hevosella ajajaa katsomaan.
Kirkonkello kumahutti kymmenlyˆntins‰. Kohta ajoi kadulla ÷hmanin nuori
Erik, katsahti ikkunoihin, l‰im‰hytti piiskalla hevostansa ja katosi
kirkolle p‰in. Vaimo kadulla pys‰htyi uudelleen, laski kantamuksensa
maahan ja j‰i katsomaan heid‰n ikkunoihinsa.
Lapset l‰ksiv‰t kiit‰m‰‰n hevosina pitkin huoneita, mutta mummo j‰i
istumaan v‰syneen‰ ompelupˆyt‰ns‰ ‰‰reen. H‰n istui siin‰ ja katseli,
kuinka ilma v‰r‰hteli l‰mmˆst‰, kuinka auringonpaiste kiilteli naapurin
koivujen tuoreilla lehdill‰, kuinka ohut savukiemura kohosi heid‰n
piipustansa ja haihtui pilvettˆm‰lle taivaalle.
H‰n katseli sit‰ mit‰‰n ajattelematta. H‰n tunsi tarvitsevansa lepoa.
Mutta ‰kki‰ h‰n her‰si. H‰n kuuli ruokasalista askeleita ja liikett‰.
Siell‰ oli Alvar.
Alvar oli siis viel‰ kotona. Luojan kiitos. Kunpa Martin ei nyt heti
tulisi kaupungilta. Kunpa Alvar saisi rauhassa edes syˆd‰, ennenkuin
l‰htee taas matkoillensa. Lienev‰tkˆ laittaneet h‰nelle aamupalaa edes?
Siell‰h‰n se liikkui Alvar h‰t‰‰ntyneen‰ kuin takaa ajettu otus. Jospa
h‰n koettaisi puhutella ja viihdytt‰‰ h‰nt‰. Ja pitih‰n h‰nen saada
n‰hd‰ poikaansa, ennenkuin h‰n taas l‰ksi.
Ruokasalissa istui Alvar syˆm‰ss‰. H‰n nieli suuria paloja, ja k‰det
vapisivat. H‰n kiirehti, sill‰ h‰n pelk‰si, ett‰ is‰ ehtisi tulla.
Kun ‰iti tuli ruokasaliin, painoi Alvar p‰‰t‰ns‰ alemma ja katsoi
lautaselleen. H‰nen silm‰ns‰ olivat punaiset ja pˆhˆttyneet eilisest‰
juonnista, ja h‰n h‰pesi ‰iti‰. ƒiti tunsi sen ja istuutui kauemmaksi
h‰nen taaksensa ja sanoi herttaisesti:
"Kaunis s‰‰ t‰n‰‰n."
"Kaunis."
"Kes‰ siit‰ nyt tulee."
"Kes‰ n‰kyy tulevan."
"Pit‰isi l‰hte‰ kes‰asunnolle vaikkapa pist‰ytym‰‰n."
"Vai jo ‰iti sinne?"
"Jo. Et sin‰ haluaisi?"
"En jouda."
"Pit‰isi sinun saada lev‰t‰ hiukan ja virkisty‰."
"Kes‰ll‰ sitten, kun on lomaa."
"Jospa haluaisit jo?"
"En, ‰iti on huoletta."
Alvar oli vaivautunut ja arka. Ett‰ h‰nen n‰in piti valehdella.
Miksi ‰iti tunkeutui aina kyselem‰‰n ja puhelemaan. Antaisi h‰nen jo
olla. Siell‰ se nytkin istui h‰nen selk‰ns‰ takana, ik‰‰nkuin h‰n
ei sielt‰kin tuntisi h‰nen tuskaista katsettansa ja tarkasteluansa,
eik‰ tiet‰isi, mit‰ h‰n siell‰ mietti, eik‰ tuntisi, kuinka h‰n oli
neuvoton, kun ei lˆyt‰nyt sanoja, mill‰ puhetta taas alkaa. Siin‰
se ‰iti istui ja vaivasi h‰nt‰ ‰‰nettˆmyydell‰‰n. Eikˆ h‰n alkanut
ymm‰rt‰‰, ett‰ h‰n oli jo mennytt‰, ett‰ h‰nt‰ vaivasi kaikki, ett‰
h‰n tahtoi saada vain rauhassa kulkea omaa tiet‰ns‰, veip‰ tuo minne
tahansa! Olisivat antaneet h‰nen olla ja s‰‰st‰neet hellyytt‰ns‰. Ei
h‰n en‰‰ toiseksi muuttunut.
Mutta ‰iti ei sit‰ uskonut. Eik‰ h‰n voinut j‰tt‰‰ lastansa. Jos Alvar
ei toiseksi muuttunutkaan, tahtoi ‰iti kevent‰‰ h‰nen taakkaansa. Kun
vain tiet‰isi miten? Sit‰ h‰n siin‰ tuskissansa mietti ja mietti.
Miten voisi l‰hesty‰ Alvaria? Miten voittaa h‰nen luottamuksensa? Ei
h‰n lˆyt‰nyt sanoja, ei edes vaatimattomia, joilla ilmaista, ett‰ ‰iti
ymm‰rsi h‰nt‰ ja kaikesta huolimatta rakasti h‰nt‰. Kun olisi saanut
sen sanotuksi niin, ettei Alvarin olisi tarvinnut tuntea itse‰ns‰
loukatuksi, kun olisi voinut jotenkin selitt‰‰, ett‰ tekip‰ Alvar mit‰
tahansa, ‰iti ei h‰nt‰ tuomitseisi, ei h‰nt‰ j‰tt‰isi. He kaksi, he
kuuluivat yhteen; mink‰ Alvar el‰m‰ll‰‰n rikkoi, sen h‰nkin rikkoi.
Tuska kohosi yh‰ ‰idin syd‰meen, kun h‰n katseli poikaansa. El‰m‰ oli
vaikeata. Se oli haavoittanut h‰nen lastansa ja tahtoi tuhota h‰net
kokonaan, eik‰ h‰n voinut auttaa.
Siin‰ istui h‰n ja kuiskasi h‰nelle ‰‰netˆnn‰ sanoja, joilla lohdutteli
h‰nt‰. H‰nest‰ oli Alvar sama pieni lapsi, jota h‰n ennen rinnoillansa
syˆtti. Silloin uinuivat siin‰ h‰nen syd‰nt‰ns‰ vasten kaikki h‰nen
rakkaimmat unelmansa. Nyt olivat ne unelmat toteutuneet. Siit‰
lapsesta oli tullut mies. Mutta ei se, jota h‰n oli toivonut. Ei se,
jota vaatimattominkaan toive olisi vastannut. Vaan se, jonka oloa
kammosivat, se, joka heikkona ja kaikkien halveksimana kulki teit‰,
teit‰, joilta ‰iti ei h‰nt‰ koskaan takaisin lˆyt‰nyt.
Niin meni h‰nen ainoansa, niille teillens‰ ehk‰ i‰ksi katosi, eik‰ h‰n
voinut auttaa h‰nt‰.
Sanoiko kukaan, ett‰ oikeus el‰m‰ss‰ tapahtui?
V
Alvar oli hoitanut viimeksi jonkinlaista kirjanpitoa Ahlmanin
konttorissa. Mutta jo pari kuukautta sitten oli h‰nen tyˆns‰ annettu
toisille. Kuitenkin k‰vi h‰n siell‰ p‰ivisin, luki konttorihuoneessa
sanomalehti‰, tupakoi puodissa ja jutteli maalaisten kanssa. H‰n
nosti palkkansa ja oleili vapaasti muiden paitsi Lennartin kanssa.
Sit‰ h‰n karttoi. Lennart oli m‰‰r‰nnyt, ettei kukaan saanut loukata
h‰nt‰. Salaa h‰n toivoi, ett‰ Alvar saisi tyˆt‰ muualta. Heill‰ oli
h‰n mahdoton. H‰n teki omaksi edukseen tahallisia virheit‰ ja sotki
asioita, niin ett‰ h‰nest‰ oli suoranaista haittaa ja h‰nen tekemi‰‰n
nappauksia oli vaikea peitt‰‰ muilta. P‰‰si v‰hemm‰ll‰, kun maksoi
h‰nelle ja antoi h‰nen olla.
Alvar olisi pystynyt tyˆhˆn, mutta h‰n ei viitsinyt sit‰ tehd‰. Ei
h‰n viitsinyt tehd‰ edes siksi nimeksik‰‰n, ett‰ olisi pett‰nyt
kotijoukkoja, kuten ennen. ƒidille h‰n en‰‰ puhuikin tyˆst‰. Ja
jos ‰iti ymm‰rsi, ett‰ h‰n valehteli, ei h‰n siit‰ v‰litt‰nyt. Ei
h‰n v‰litt‰nyt mist‰‰n. Ei siit‰k‰‰n, kauanko t‰t‰ h‰nen el‰m‰‰ns‰
t‰llaisenaan kesti vai joko se pys‰htyi siihen. H‰n oli v‰linpit‰m‰tˆn
ja kyll‰stynyt. H‰n ymm‰rsi, ett‰ h‰n oli julkea ja ett‰ h‰nen
olemisensa loukkasi toisia. Mutta se ei liikuttanut h‰nt‰. Mik‰‰n ei
her‰tt‰nyt en‰‰ voimakkaita tunteita. Tavallaan h‰n ymm‰rsi ihmisten
ajatukset, mutta aina j‰i h‰n ihmettelem‰‰n sit‰, kuinka ihmiset
jaksoivat verev‰sti suhtautua el‰m‰‰n ja sen sellaisenaan todeksi
ottaa. H‰n ei sit‰ en‰‰ voinut. H‰n katseli itse‰ns‰kin kuin toisen,
vieraan varjoa, ja toisia katseli h‰n kuin outoja, kaukaisia olentoja,
joiden harrastukset tuntuivat v‰kin‰isilt‰ ja luonnottomilta ja joiden
el‰m‰st‰ ei tahtonut keksi‰ mit‰‰n mielenkiintoista. Mit‰ heid‰n tyˆns‰
heist‰ kertoi? Vain heid‰n ahtaudestansa ja ‰‰rettˆm‰st‰ turhuudestansa.
Vaan jopa, eikˆ tuntunut, ett‰ h‰n olisi tahtonut sanoa jotakin
syytt‰v‰‰? Ket‰ kohtaan? Eikˆ el‰m‰ ilmestynyt vain muodoissa, jotka
sille olivat mahdollisia, ja eiv‰tkˆ ihmiset olleet kuin lapsia,
syyntakeettomia ja viattomia kaikki.
Ei h‰n viitsinyt ajatella sit‰. Oli miten oli. Ep‰miellytt‰v‰,
inhonsekainen tyls‰ tunto t‰ytti mielen ja karkoitti turhat ajatukset.
H‰n vajosi tunnottomuuteensa ja tiedottomasti toivoi, ett‰ jokin
tapaus, vaikka jokin onnettomuus, j‰rkytt‰isi h‰nt‰ ja tuottaisi
vaihetta h‰nen iljett‰v‰n tasaiseen, tyls‰‰n tilaansa. H‰nen
puolestansa olisi loppukin voinut tulla. Sill‰ loppuhan siit‰ tuli
ennemmin tahi myˆhemmin. Oli kysymys vain hetkest‰ ja siit‰, miten
se sattui. Tuliko se ulkoap‰in, vai tuliko se itsest‰‰n, tahi jospa
h‰n joutuisi jostakin kiinni -- niin, p‰‰asia, kauanko t‰t‰ kesti,
kauanko laahustaa p‰iv‰st‰ p‰iv‰‰n, kauanko el‰‰ niit‰ siet‰m‰ttˆm‰n
tuskallisia aamuja, joina ei tiennyt, mist‰ el‰m‰nkevennyst‰ lˆyt‰isi,
mist‰ edes ryypyn, joka tekisi olon hiukan siedett‰v‰mm‰ksi. Sill‰
kukapa tiesi, jos vaikka t‰m‰ oli viimeinen p‰iv‰.
Sit‰ viimeist‰ p‰iv‰‰ oli h‰n jo kauan el‰nyt ja n‰hnyt ihmeeksens‰,
ett‰ aika vain eteenp‰in riensi ja yh‰ niit‰ p‰ivi‰ riitti. Yh‰
h‰n eli toisten keskuudessa, nukkui, sˆi, joi. Yh‰ kulki h‰n
samoja katuja, n‰ki samoja ihmisi‰, samoja taloja, yh‰ siis eli,
eik‰ kukaan h‰nt‰ syrj‰‰n sys‰nnyt. Ei kielletty h‰nelt‰ el‰m‰‰.
Tuo s‰‰nnˆllinen pikkuel‰m‰, joka samanlaisissa muodoissa jatkui,
samanlaisia perinn‰ismuotoja suosi, joka julmistui rikkeist‰, olikin
nyt pitk‰mielinen ja venyi liiaksi suvaitsevaisuudessaan, kun ei siit‰
v‰litt‰nyt, kun ei sit‰ ‰rsytellyt. Se oli kuin olento, jolle oli
velkaa ja jonka vallassa oli ja joka k‰ytti valtaansa, laski jokaisen
veloittavan askeleen, siksi kunnes mitta oli t‰ysi.
Silloin se vapautti h‰net painajaisesta ja h‰n pudisti tyls‰n olon
p‰‰lt‰ns‰ ja k‰vi rauhaan.
Ja sit‰ rauhaa ei mik‰‰n h‰irinnyt. Ei ne tyhmyydet, joita h‰n oli
tehnyt, ei ne rikokset, joiksi h‰nen pieni‰ tekojaan sanoivat. Sen
rauhan h‰n peri niinkuin muutkin. Kannattiko surra? Toinen t‰‰ll‰ oli
toisenlainen, toinen toisenlainen. Kaikki samanarvoisia. -- Kunpa
‰itikin sen k‰sitt‰isi.