Stundberger saattoi minut vaunuille asti, joihin nousin
santarmikorpraalin kanssa, jonka haltuun nyt olin jätetty. Satoi ja oli
kylmä tuuli.
-- Käärikäät nuttunne hyvin ympärillenne, neuvoi Stundberger;
peittäkäät paremmin pääkin, ett'ette sairaana palaa kotiinne; siihen ei
tarvita paljon ennenkuin vilustutte! Paha, ett'en saa teitä palvella
Torinoon asti!
Ja nämät sanat hän lausui aivan sydämellisellä ja liikutetulla äänellä!
-- Vastedes, lisäsi hän, teillä ei luultavasti koskaan ole kukaan
Saksalainen seurustajana; kenties ette koskaan enää tule kuulemaan tätä
kieltä, joka Italialaisen korvassa kuuluu niin kovalta. Ettepä juuri
sitä kaivannekaan. Saksalaisten luona saitte niin paljon kärsiä, että
tuskin tahdotte meitä liioin muistaa. Vaan yhtähyvin minä, jonka nimen
te tulette pian unohtamaan, minä, hyvä herra, olen aina sulkeva teidät
rukouksiini.
-- Ja minä teidät, vastasin minä, antaen kättä hänelle vielä viime
kerran.
Mies hyvä huusi vielä: _Guten Morgen, gute Reise, leben Sie wohl!_
(hyvästi, onnea matkalle, Jumalan haltuun!) Siinä viimeiset saksan
sanat, joita minä kuulin, ja ne soivat korvissani rakkailta, ikäänkuin
oman kieleni äänet.
Sydämeni pohjasta rakastan isänmaatani, mutta minä en vihaa muita
kansoja. Sivistys, varallisuus, valta, maine ovat eri kansoissa
erilaisia; mutta kaikissa tavataan niitä, jotka noudattavat ihmisen
ylevää kutsumusta lähimmäisiänsä rakastaa, helliä ja auttaa.
Santarmikorpraali, joka nyt minua seurasi, sanoi olevansa yksi niistä,
jotka vangitsivat onnettoman ystäväni Confalonieri'n. Hän kertoi,
kuinka tämä oli koettanut karata, mutta yritys ei ollut onnistunut, ja
Confalonieri oli temmattu puolisonsa sylistä; molemmat olivat olleet
kovin masentuneina, mutta kuitenkin arvollisesti kantaneet kohtaloansa.
Polttava kuumeen-hehku tuntui ruumiissani tämän surullisen kertomuksen
kuullessani, ja oli ikäänkuin joku rautainen koura olisi sydäntäni
puristanut.
Kertoja, sävyisä mies ja puheessaan kohtelias ja vilpitön, ei
huomannut, kuinka minä, vaikk'ei ollut minulla mitään häntä vastaan,
en voinut olla inhoa tuntematta nähdessäni noita käsiä, jotka
väkivaltaisesti oli koskeneet ystävääni.
Buffalora'n kaupungissa söi hän suurusta; minä levottomuudesta en
voinut sitä tehdä.
Kerran, monta monta vuotta sitten, kun oleskelin maalla Arlunon
tienoilla kreivi Porron poikien kanssa, tulin joskus käyneeksi
Buffalora'ssa, seuraten Ticinon joen rantaa.
Suuri oli iloni, kun näin valmiina tuon komean sillan, jonka
rakennus-aineita olin nähnyt hajallaan Lombardian rannalla, ja josta
silloin yleisesti luultiin, ett'ei siitä mitään syntyisi. Suuresti
riemuitsin kulkiessani joen yli ja astuessani Piemontin alalle.
Oi, vaikka kyllä rakastan kaikkia kansakuntia, Jumala tietää, että
Italia kuitenkin on minulle muita kalliimpi; ja että, vaikka kuinka
olen kiintynyt Italiaan, on kaikista sen maakunnista minulle rakkain
Piemont, isieni maa!