Komisarius vei minut poliisikartanoon, esitelläksensä minua
tirehtorille. Tämän ensimmäisen vankihuoneeni näkö herätti mielessäni
tuskallisia tunteita. Muistin hellämielin sinua, Melchiorre Gioja,
sinun nopeisia askeleitasi kävellessäsi edestakaisin näissä ahtaissa
muureissa, noita tuntikausia, joita seisoit liikkumatta pöydän
ääressä, pannen jaloja mietteitäsi paperille, noita viittauksia, joita
lähetit minulle nenäliinalla, ja murheellista katsantoasi, kun sinua
kiellettiin enää viittaamasta! Ajattelin hautaasi, kenties tuntematon
suuremmalle osalle ystäviäsi, niinkuin minullekin! -- ja rukoilin
rauhaa sielullesi!
Mieleeni muistui myös tuo mykkä lapsukainen, Magdalenan liikuttava
ääni, sydämeni sääli hänen kohtalostaan, nuo naapurinani olevat rosvot,
tuo luuleteltu Ludvig XVII:s, tuo vanha vankiraukka, jonka luona
löydettiin salakirjeeni ja jonka parkunaa sitten luulin kuulevani.
Kaikki nämät ja muutkin muistot painoivat mieltäni, kuin tuskallinen
unennäkö, mutta kaikkein enimmän muisto siitä, kuinka isäni, kymmenen
vuotta sitten, oli täällä kaksi kertaa käynyt minua katsomassa.
Julmasti tuo hyvä vanhus silloin pettyi toivossansa saada minut
ennen pitkää Torinoon! Oliko hän voinut kantaa tuota ajatusta, että
kymmen-vuotinen vankeus odotti hänen lastansa, ja minkälainen vankeus?
Mutta kun tuo petollinen toive sammui, lieneekö hänelle, lieneekö
äidille riittänyt voimia kestämään tätä sydämen haavaa? Oliko minun
sallittu vielä nähdä molemmat, vaiko kenties ainoastaan toinen, ja
kumpainenko?
Voi sitä tuskallista ja yhä uudistuvaa epätietoisuutta! Olin jo, niin
sanoakseni, kodin kynnyksellä, enkä tietänyt vielä, olivatko vanhempani
elossa, tai oliko yksikään enää omaisistani jäljellä.
Poliisitirehtori otti minut kohteliaasti vastaan ja salli minun
komisariuksen kanssa jäädä _Bella Venezia'an_ asumaan, eikä mihinkään
vahtipaikkaan. Muuten en saanut lupaa käydä kenenkään luona,
jonkatähden päätin lähteä täältä jo seuraavana aamuna. Ainoastaan
Piemontin konsulia oli minun suotu tavata, saadakseni tietoa kotoani.
Olisin mennyt hänen luoksensa, mutta kuumeenpuuska pakoitti minua
heittäymään vuoteelleni, jonka tähden lähetin hänelle pyynnön tulla
minun luokseni.
Hän oli niin hyvä, että tuli paikalla, josta olin suuresti kiitollinen.
Hyviä tietoja sain isästäni ja vanhemmasta veljestäni; mutta äitini,
toisen veljeni ja kahden sisareni suhteen jäin hirveään epätietoon.
Osaksi vaan tyydytettynä halusin, rauhoittuakseni, jatkaa
keskusteluamme. Hän tosin ei ollut niukka kohteliaisuudessa, mutta
hänen oli täytymys jättää minut.
Yksin jäätyäni teki mieleni itkeä, mutta en voinut. Minkätähden tuska
välistä saa minut itkemään, ja toisin kerroin taas, jopa useimminkin,
kun tunnen, että kyynelistä olisi huojennusta, turhaan pakenen niiden
turviin. Tämä mahdottomuus päästää huoleni ilmoille teki kuumeen
kovemmaksi; päätäni kivisti julmasti.
Pyysin juoda Stundberger'iltä. Tämä hyvä mies oli poliisikersantti
Wienistä ja seurasi komisariuksen palvelijana. Hän ei ollut vielä
vanha, mutta sattumalta hänen kätensä vapisi, kun hän antoi minulle
juoman. Siitä muistui mieleeni Schiller, vanha ystäväni, kuinka
ensipäivänä tultuani Spielberg'iin ylpeästi ja jyrkästi käskin hänen
antaa minulle vesiruukun, jonka hän antoikin.
Ihmeellinen asia! Tämä muisto muiden ohessa murti jääkuoren
sydämestäni, niin että kyyneleet pääsivät valloilleen.