Samana aamuna läksimme mekin Mantova'sta Brescia'an päin. Täällä toinen
kumppalini Andrea Tonelli pääsi vapauteen. Onneton sai samalla hetkellä
tietää, että hänen äitinsä oli kuollut, ja hänen surukyyneleensä
särkivät minun sydäntäni.
Huolestuneena kuin olinkin niin monesta syystä, en voinut olla
naurahtamatta seuraavan tapauksen johdosta.
Ravintolan pöydällä näin teaatteri-ilmoituksen. Otin sen ja luin: --
_Francesca da Rimini, opera_ j.n.e.
-- Kenen tekemä on tuo opera? kysyin palvelijalta.
-- Kuka sen lienee säkeiksi ja kuka säveliksi sovittanut, sitä en
tiedä, vastasi hän. Mutta yhtäkaikki, onhan se tuo mainio _Francesca da
Rimini_, jonka kaikki tuntevat.
-- Kaikkiko? Siinä erehdytte. Minä, joka tulen Saksasta, mitäpä minä
tietäisin teidän Francescoista?
Palvelija (oli, näet, ynseän näköinen nuorukainen, todellinen
Brescialainen) katsahti minuun halveksivalla säälillä.
-- Vai mitä te tietäisitte? Herra, täss' ei ole kysymys Francescoista;
on yksi ainoa _Francesca da Rimini_. Tarkoitan Silvio Pellicon
murhenäytelmää. Siitä ne ovat tehneet operan, paikoittain sitä
turmellenkin; mutta yhtäkaikki, se se on, eikä mikään muu.
-- Ah, Silvio Pellico? Sen nimen luulen jo kuulleeni. Eikö se ole tuo
kevytmielinen veitikka, joka tuomittiin hengeltä ja sitten kovaan
vankeuteen, noin kahdeksan yhdeksän vuotta takaperin?
Tuo leikinlasku olisi saanut olla tekemättä! Hän katsoi ympärilleen,
sitten minuun, pani kaksineljättä mitä vaikeinta hammasta irvilleen,
ja ell'ei olisi kuullut ääniä läheisyydestä, hän kentiesi olisi lyönyt
minut kuolijaaksi.
Hän meni pois muristen: -- Kevytmielinen veitikka? -- Mutta ennen
lähtöäni hän sai tietää, kuka olin. Nyt hän ei muistanut enää kysellä,
ei vastata, ei palvella eikä juosta edestakaisin. Ei muistanut muuta
kuin yhtämittaa luoda silmät minuun, hivellä käsiänsä ja kaikille ilman
tarkoitusta sanella: -- Niin herra, niin herra! -- että luuli hänen
järkensä menettäneeksi.
Kahta päivää myöhemmin, 9 p:nä Syyskuuta, saavuin komisariuksen
kanssa Milanoon. Kun lähenin kaupunkia, näin tuomiokirkon huipun
ja vielä kerran kuljin tuota Loreto'n käytävää, jossa muinoin niin
mielelläni kävelin, kun Porta Orientale'n (Itäportin) kautta saavuin
kaupunkiin ja pääsin Corso kadulle, niin, kaikkia näitä palatseja,
kirkkoja ja käytäviä nähdessäni, mielessäni heräsi tunteita, suloisia
ja tuskallisia samalla haavaa: hurja halu jäädä muutamaksi ajaksi
Milanoon, tervehtimään vanhoja tuttavia, joita täällä vielä tapaisin;
ääretön murhe ajatellessani niitä, jotka olin jättänyt Spielberg'iin,
jotka maanpakolaisina harhailivat vierailla mailla taikka jo
olivat kuolleet; sydämellinen kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä
Milanolaisten parissa olin nauttinut; vihdoin hiukan nurjuuttakin
muutamia vastaan, jotka olivat minua panetelleet sill'aikaa, kun olin
heitä suosiolla ja kunnioituksella kohdellut.
Me poikkesimme _Bella Vetiezia_ nimiseen hotelliin.
Monta hauskaa hetkeä olin tässä viettänyt hyvien ystävien seurassa;
olin tässä tavannut useampia ansiokkaita ulkomaalaisia miehiä; tässä
oli eräs kunnioitettava ijäkäs nainen kehoittanut minua, mutta turhaan,
seuraamaan häntä Toscanaan, aavistaen sitä kohtaloa, joka oli minua
kohtaava Milanossa. Mitä liikuttavia muistelmia! Oi, sinä mennyt aika,
runsas tuskista ja huolista, ja kuitenkin niin väleen kulunut!
Hotellin palvelijat pian saivat tietää, kuka olin. Huhu siitä levisi,
ja illempana näin monen seisahtuvan torille katselemaan hotellin
ikkunoihin päin. Yksi (en voinut eroittaa, ken se oli) näytti tuntevan
minua, ja tervehti nostamalla molemmat käsivartensa.
Missä olivat Porron pojat, minun poikani? Miksi en niitä saanut nähdä?