Pordenone, Conegliano, Ospedaletto, Vicenza, Verona, Mantova
muistuttivat minulle elävästi menneitä aikoja. Ensinmainitusta
paikkakunnasta oli minulla ollut hyvä ystävä, kelpo nuorukainen,
joka menetti henkensä tuolla onnettomalla Wenäjän sotaretkellä;
Conegliano'on Lyijykamarien alavartijat olivat sanoneet Zanzen
viedyksi; Ospedaletto'ssa oli mennyt naimisiin, vaikk'ei siellä
enää asunut, eräs nainen, enkelin vertainen, mutta onneton, jota
minä kauvan aikoja olin hellästi kunnioittanut ja yhä samoilla
tunteilla kunnioitin. Sanalla sanoen: kaikissa näissä paikkakunnissa
muistui mieleeni asioita, toinen toistansa kalliimpi sydämelleni; ja
Mantova'ssa enemmän kuin missään muualla. Muistin niinkuin eilispäivän
tapausta, kuinka vuonna 1815 tulin sinne Lodovicon kanssa, ja niinikään
vuonna 1820 Porron kanssa! -- Samat kadut, torit, palatsit, ja
kuitenkin kuinka eriävät yhteiskunnalliset olot! Niin monta tuttavaa
jo kuolemaan nukkunut, niin monta maanpakolaisuudessa, kokonainen
sukupolvi aika-ihmisiä, joita ennen olin nähnyt lapsina! Ja nyt en
saanut käydä tuossa tahi tässä kartanossa, enkä puhua sitä tahi tätä
kenenkään kanssa!
Ja päälle päätteeksi juuri Mantova'ssa Maroncelli'n ja minun täytyi
erota toisistamme. Vietimme yön kumpikin syvimmässä surussa. Mieleni
kuohui kuin ihmisen, joka huomispäivänä odottaa kuoleman-tuomiotansa.
Aamulla pesin silmäni ja katsahdin peiliin, näkyisikö niissä vielä
kyyneleen jälkiä. Koetin, niin paljon kuin mahdollista, olla
tyytyväisen ja hymyilevän näköinen; luin itsekseni pienen rukouksen
Jumalalle, mutta totta sanoakseni hyvin hajamielisenä; ja kuultuani,
että Maroncelli pani kainalokeppinsä liikkeelle ja puhutteli
palvelijaa, menin häntä tervehtimään. Molemmat näytimme lujilta; me
puhuimme hiukan liikutetulla, mutta selvällä äänellä. Santarmi-upseeri,
jonka oli määrä viedä ystäväni Romagnan rajalle, on saapunut paikalle;
aika on lähteä. Me tuskin tiedämme mitä toisillemme sanoa; syleilys,
suudelma ja vielä syleilys. -- Hän nousi vaunuihin ja katosi näkyvistä;
minä jäin ikäänkuin kivettyneenä yksikseni.
Palattuani huoneesen lankesin polvilleni ja rukoilin poloisen
raajarikon puolesta, jonka täytyi erota ystävästänsä. Sitä tehdessäni
purskahdin kyyneliin ja nyyhkytyksiin.
Olen tavannut monta oivallista ihmistä, mutta en ketäkään, joka
kanssakäymisessä olisi ollut niin rakastettava, kuin Maroncelli, en
ketäkään, joka olisi ollut niin hyvin kasvatettu, niin hyvin tietänyt,
kuinka kussakin tilaisuudessa tuli itseänsä käyttää, en ketäkään, joka
pysyi niin kaukana pahasta kiivastumisesta, joka piti niin lujasti
kiinni siitä vakuutuksesta, että hyve on anteeksi-annon alinomaisessa
harjoittamisessa, jalossa mielenlaadussa ja järkevässä ajattelemisessa.
Oi, sinä pitkien tuskan vuosien kumppanini, Jumala siunatkoon sinua,
missä hyvänsä joudut elämään, ja antakoon sinulle ystäviä, jotka sinua
rakastavat yhtä paljon, kuin minä, mutta hyvyydessä ovat minua paremmat!