Vihdoin läksimme Wienistä ja saavuimme Bruck'iin asti. Siellä taas tuo
rinnan-ahdistus kävi pahemmaksi. Lääkäri kutsuttiin luokseni; se oli
eräs herra Judmann, hyvin kohtelias mies. Hän määräsi minulle entistä
parannuskeinoa jatkettavaksi. Kahden päivän kuluttua pääsimme minun
pyynnöstäni uudelleen matkalle.
Jo oli Itävallan ja Steyermark'in maakunnat läpiajettu, ja tultiin
Kärnthen'in alalle, ilman että mitäkään erinomaista oli tapahtunut,
mutta eräässä Feldkirchen nimisessä kylässä lähellä Klagenfurth'in
kaupunkia meitä ennätti vastakäsky. Sinne täytyi nyt toistaiseksi jäädä.
Annan lukijan kuvailla itselleen, kuinka ikävältä tuo meistä tuntui.
Minua erittäin pahoitti olla kumppaleilleni vahingoksi; sillä olihan
minun onneton sairauteni syynä siihen, että he eivät päässeet
kotimaahan.
Viisi päivää viivyimme Feldkirchen'issä, joiden kuluessa komisarius
teki parastansa meitä viihdyttääksensä. Siellä näytteli pieni
komediantti-joukko, jota käytiin katselemassa. Eräänä päivänä pääsimme
metsästyksellekin. Metsästäjät olivat isäntämme, muutamat kylän
nuorukaiset ja eräs metsänomistaja; me taas, asetettuina sopivalle
paikalle, saimme sieltä tuota huvitusta katsella.
Vihdoin saapui kuriiri Wienistä, joka valtuutti komisariuksen viemään
meitä matkamme perille. Minä riemuitsin kumppalieni kanssa tästä
uutisesta; mutta samassa myös vapisin ajatellessani, että kenties
lähestyi surkean sanomankin päivä, ett'ei minulla ollutkaan enää isää,
ei äitiä eikä ties ketä rakkaista omaisistani.
Ja mitä lähemmäksi tultiin Italian rajaa, sitä suuremmaksi kävi
murheeni.
Kun tältä puolen saavutaan Italiaan, ei näy juuri mitään, joka
viehättäisi matkustajan silmää; päinvastoin tullaan Saksan maiden
ihanista vuorista Pohjois-Italian tasangoille, jotka pitkän matkan
eteenpäin ovat kuivia ja sulottomia, niin että muukalaiset, jotka
ensikerran näkevät meidän nientämme, eivät voi olla naurahtamatta, että
heillä on ollut niin suuret ajatukset siitä, ja luulevat itsensä pilan
vuoksi petetyiksi niiden kertomuksista, joiden ovat kuulleet sitä niin
suuresti kehuvan.
Tämän maakunnan kolkkous vaikutti sekin masentavaisesti mieleeni. Kun
jälleen näin meidän taivaamme, kohtasin ihmisiä, joitten kasvoilla ei
ollut enää tuo pohjan puolella asuvain muoto, kun joka miehen suusta
kuulin oman kielemme ääniä, tosin valtasi minut lempeä mielenliikutus;
mutta tämä liikutus taivutti minua pikemmin itkuun, kuin iloon. Kuinka
usein peittelin vaunuissa kasvojani kädelläni, menettelin niinkuin
olisin nukkunut, vaan itse teossa itkin! Kuinka monta kertaa öisin en
ummistanut silmiäni, vaan paloin kuumeesta, milloin mitä hartaimmin
siunaten suloista Italiaani ja kiittäen taivasta, että olin sitä
jälleen saanut nähdä; milloin tuskitellen, ett'en tietänyt mitään
kodistani, tahi aavistaen jos jotakin onnettomuutta; milloin taas
ajatellen, että minun ennen pitkää oli eroaminen, kukaties ikuiseksi
ajaksi, ystävästä, joka oli minun kanssani niin paljon kärsinyt ja niin
monesti oli näyttänyt minulle veljellistä rakkauttaan!
Oi, nuot pitkät vuodet vankeuden hautakammioissa eivät olleet
sammuttaneet tunteitteni voimaa, mutta tämä voima taipui niin vähän
iloon ja niin suuresti suruun!
Kuinka mielelläni olisin matkalla käynyt Udine'ssa ja tuossa
ravintolassa, missä nuo kaksi jaloa ystävää olivat olevinaan ravintolan
palvelijoita, saadaksensa salaa puristaa kättämme! Mutta Udine jäi
meiltä syrjään, vasemmalle kädelle, ja me kuljimme vaan eteenpäin.