XCIII LUKU.

Vihdoin läksimme Wienistä ja saavuimme Bruck'iin asti. Siellä taas tuo

rinnan-ahdistus kävi pahemmaksi. Lääkäri kutsuttiin luokseni; se oli

eräs herra Judmann, hyvin kohtelias mies. Hän määräsi minulle entistä

parannuskeinoa jatkettavaksi. Kahden päivän kuluttua pääsimme minun

pyynnöstäni uudelleen matkalle.

Jo oli Itävallan ja Steyermark'in maakunnat läpiajettu, ja tultiin

Kärnthen'in alalle, ilman että mitäkään erinomaista oli tapahtunut,

mutta eräässä Feldkirchen nimisessä kylässä lähellä Klagenfurth'in

kaupunkia meitä ennätti vastakäsky. Sinne täytyi nyt toistaiseksi jäädä.

Annan lukijan kuvailla itselleen, kuinka ikävältä tuo meistä tuntui.

Minua erittäin pahoitti olla kumppaleilleni vahingoksi; sillä olihan

minun onneton sairauteni syynä siihen, että he eivät päässeet

kotimaahan.

Viisi päivää viivyimme Feldkirchen'issä, joiden kuluessa komisarius

teki parastansa meitä viihdyttääksensä. Siellä näytteli pieni

komediantti-joukko, jota käytiin katselemassa. Eräänä päivänä pääsimme

metsästyksellekin. Metsästäjät olivat isäntämme, muutamat kylän

nuorukaiset ja eräs metsänomistaja; me taas, asetettuina sopivalle

paikalle, saimme sieltä tuota huvitusta katsella.

Vihdoin saapui kuriiri Wienistä, joka valtuutti komisariuksen viemään

meitä matkamme perille. Minä riemuitsin kumppalieni kanssa tästä

uutisesta; mutta samassa myös vapisin ajatellessani, että kenties

lähestyi surkean sanomankin päivä, ett'ei minulla ollutkaan enää isää,

ei äitiä eikä ties ketä rakkaista omaisistani.

Ja mitä lähemmäksi tultiin Italian rajaa, sitä suuremmaksi kävi

murheeni.

Kun tältä puolen saavutaan Italiaan, ei näy juuri mitään, joka

viehättäisi matkustajan silmää; päinvastoin tullaan Saksan maiden

ihanista vuorista Pohjois-Italian tasangoille, jotka pitkän matkan

eteenpäin ovat kuivia ja sulottomia, niin että muukalaiset, jotka

ensikerran näkevät meidän nientämme, eivät voi olla naurahtamatta, että

heillä on ollut niin suuret ajatukset siitä, ja luulevat itsensä pilan

vuoksi petetyiksi niiden kertomuksista, joiden ovat kuulleet sitä niin

suuresti kehuvan.

Tämän maakunnan kolkkous vaikutti sekin masentavaisesti mieleeni. Kun

jälleen näin meidän taivaamme, kohtasin ihmisiä, joitten kasvoilla ei

ollut enää tuo pohjan puolella asuvain muoto, kun joka miehen suusta

kuulin oman kielemme ääniä, tosin valtasi minut lempeä mielenliikutus;

mutta tämä liikutus taivutti minua pikemmin itkuun, kuin iloon. Kuinka

usein peittelin vaunuissa kasvojani kädelläni, menettelin niinkuin

olisin nukkunut, vaan itse teossa itkin! Kuinka monta kertaa öisin en

ummistanut silmiäni, vaan paloin kuumeesta, milloin mitä hartaimmin

siunaten suloista Italiaani ja kiittäen taivasta, että olin sitä

jälleen saanut nähdä; milloin tuskitellen, ett'en tietänyt mitään

kodistani, tahi aavistaen jos jotakin onnettomuutta; milloin taas

ajatellen, että minun ennen pitkää oli eroaminen, kukaties ikuiseksi

ajaksi, ystävästä, joka oli minun kanssani niin paljon kärsinyt ja niin

monesti oli näyttänyt minulle veljellistä rakkauttaan!

Oi, nuot pitkät vuodet vankeuden hautakammioissa eivät olleet

sammuttaneet tunteitteni voimaa, mutta tämä voima taipui niin vähän

iloon ja niin suuresti suruun!

Kuinka mielelläni olisin matkalla käynyt Udine'ssa ja tuossa

ravintolassa, missä nuo kaksi jaloa ystävää olivat olevinaan ravintolan

palvelijoita, saadaksensa salaa puristaa kättämme! Mutta Udine jäi

meiltä syrjään, vasemmalle kädelle, ja me kuljimme vaan eteenpäin.

Vankeuteni · 第 98 / 104 题