Poliisi-vankilassa odotimme erästä keisarillista komisariusta, jonka
oli määrä tulla Wienistä saattamaan meitä rajalle asti. Sill'aikaa,
koska kapsäkkimme tavaroinensa oli poismyyty, hankimme täällä liina- ja
muita vaatteita, ja riisuimme pois tuon vankipuvun.
Viiden päivän perästä komisarius saapui kaupunkiin, ja poliisitirehtori
jätti meidät hänen haltuunsa, samalla uskoen hänelle ne rahat, jotka
olimme tuoneet mukanamme Spielberg'iin, ja myötyjen kapsäkkien ja
kirjojen hinnat. Nämät rahat sitten maan rajalla annettiin omiin
käsiimme.
Matkamme kustansi keisari, eikä hän tehnyt sitä niukasti.
Komisarius oli herra von Noe, poliisiministeristön kansliiassa
palveleva aatelismies. Kohteliaampaa komisariusta olisi tuskin voinut
toivoa.
Mutta jo lähtiessäni Brünnistä henkeäni kovasti ahdisti ja vaunujen
täristykset pahensivat vielä tilaani. Illalla olin hirveästi
hengästynyt ja pelkäsinpä hetkestä hetkeen tukehtuvani. Paitsi
sitä olin koko yön kuumeen vallassa, että aamulla komisarius oli
epäilyksissä, pystyisinkö minä jatkamaan matkaa Wieniin asti. Minä
vastasin myöntämällä, ja me läksimme. Vaivani olivat tavattomia; en
jaksanut syödä, enkä juoda, enkä puhuakaan.
Wieniin saavuin puoli-kuolluksissa. Meille annettiin hyvä kortteeri
poliisihallituksen kartanossa. Minut pantiin vuoteelle ja kutsuttiin
lääkäri. Tämä määräsi minulle suoneniskua, joka tuottikin helpoitusta.
Tarkka ruokajärjestys ja paljon digitale'a oli kahdeksan päivää minun
parannuskeinonani, ja niin toinnuin jälleen. Lääkäri, herra Singer,
hoiti minua hyvin ystävällisesti.
Olin mitä suurimmassa tuskassa päästä lähtemään, sitä enemmän kun
meille oli ennättänyt sanoma Heinäkuun vallankumouksesta Pariisissa.
Juuri samana päivänä kuin tuo räjähdys tapahtui, oli keisari
vahvistanut meidän vapauttamis-päätöksemme! Tosin hän varmaan ei ollut
sitä enää epuuttava. Mutta uskomatonta ei ollut, että nyt kun koko
Europan valtioasiat näin sekaantuivat, Itävallan hallitus pelkäisi
kansanliikkeitten Italiassakin syntyvän, ja sentähden ei sallisi meidän
tällä hetkellä palata isänmaahan. Olimme kyllä vakuutetut siitä, ett'ei
meitä enää vietäisi Spielberg'iin; mutta meitä peloitti se ajatus,
että joku neuvoisi keisaria siirtämään meitä johonkin Italiasta hyvin
kaukaiseen keisarikunnan kaupunkiin.
Sentähden olin olevinani paljon terveempi kuin olinkaan, ja anoin,
että pian pääsisimme lähtemään. Sitä ennen olisin kuitenkin halunnut
käydä Hänen Ylhäisyytensä kreivi da Pralormon puheella, joka oli
Torinon hovin asioita valvomassa Itävallan hovissa, ja jonka hyvyydelle
tiesin olevani suuressa kiitollisuuden velassa. Jalomielisesti oli
hän väsymättömällä innolla harrastanut minun vapauttamistani. Mutta
keisarin kielto, ett'emme matkalla saisi puhutella ketäkään, ei
sallinut poikkeusta.
Heti kun olin paranemaan päin, tarjottiin meille suosiollisesti vaunut
muutamaksi päiväksi, jos mielemme tekisi ajella ympäri Wienin kaupunkia
katselemassa. Komisariuksen piti olla mukanamme eikä sallia meidän
puhutella ketään. Retkillämme saimme nähdä kauniin P. Stefanin kirkon,
kaupungin ihanat kävelypaikat, lähellä olevan Lichtensteinin huvilan ja
vihdoin Schönbrunnin keisarillisen huvi-linnankin.
Ollessamme Schönbrunnin loistavissa käytävissä, sattui keisari
lähestymään, mutta komisarius käski meitä kääntymään pois, jott'ei
kuihtuneen muotomme näkö herättäisi keisarissa mitään ikävää tunnetta.