Jo koitti Elokuun 1 päivä 1830. Lähes kymmenen vuotta oli kulunut
siitä, kun minut pantiin kiinni, ja puolen yhdeksättä vuotta olin ollut
kovassa vankeudessa.
Oli sunnuntai. Niinkuin aina pyhäpäivinä menimme kävelypaikalle.
Siellä olevalta pikku muurilta loimme tavan mukaan silmät laaksoon ja
hautausmaahan, jossa lepäsi Oroboni; puhuimme levosta, jota siellä
omatkin luumme kerran saisivat. Istuimme alas tavalliselle penkille
odottamaan, kunnes vangitut naisraukat tulisivat jumalanpalvelukseen,
jota pidettiin ennen meidän ja samassa kirkossa, aivan kävelypaikan
varrella.
Saksan maissa on tapana, että kansa messun aikana laulaa virsiä. Koska
Itävallassa asuu saksalaisia ja slaavilaisia sekaisin, ja Spielberg'in
linnassa suurin osa tuomituista kuuluu jompaankumpaan näistä
kansallisuuksista, niin virsiä lauletaan joka toinen sunnuntai saksan
ja joka toinen slaavin kielellä. Samaten saarnaa pidetään vuorotellen
jommallakummalla kielellä. Suloista oli meidän kuunnella näitä virsiä
laulettavan urkujen säestäessä.
Noissa laulajattarissa oli muutamia, joiden äänet liikuttivat
sydäntä. Voi niitä onnettomia! Jotkut heistä olivat aivan nuoria
vielä. Rakkaus, luulevaisuus tahi paha esimerkki oli heitä rikokseen
vietellyt! -- Vielä soipi korvissani tuo _Sanctus_ hymni: -- _heilig!
heilig! heilig!_ (pyhä! pyhä! pyhä!) Nytkin vuodatin kyyneleen sitä
kuunnellessani.
Kello kymmenen naiset lähtivät pois, ja nyt tuli meidän vuoromme. Vielä
kerran sain rautaristikon takaa nähdä niitä onnettomuuden kumppalia,
jotka olivat urkulehterillä, kaikki vaaleina, riutuneina, töintuskin
kykeneviä kantamaan rautojaan!
Messusta palasimme kukin luolaansa, ja neljänneksen tunnin perästä tuli
päivällinen. Olimme par'aikaa pöytää kattamassa, s.o. panimme siihen
lautasen ja otimme puulusikat esiin, kun alapäällikkö, herra Wegrath,
astui huoneesen.
-- Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä ruokarauhaanne, virkkoi
hän, mutta tehkäät hyvin ja seuratkaat minua; poliisitirehtori meitä
odottaa.
Koska tämän oli tapana tulla ainoastaan pahoissa asioissa, niinkuin
tarkastuksia ja tutkintoja varten, niin jotenkin huonolla tuulella
seurasimme tuota hyvää alapäällikköä vastaanotto-huoneesen.
Siellä oli poliisitirehtori ja linnan päällikkö; ensimäinen teki meille
tavallista kohteliaamman kumarruksen.
Hän otti käteensä paperin ja virkkoi katkonaisella äänellä, kenties
peljäten meitä liioin hämmästyttävän, jos sanoisi selvään ja suoraan:
-- Hyvät herrat... Minun on ilo... saan kunnian... ilmoittaa teille...
että H. M. Keisari on suvainnut... osoittaa uudelleen armoaan...
Ja hän epäili ilmoittaessaan mitä armoa. Me arvelimme, että oli
puheena joku rangaistuksen helpoitus, niinkuin työttömyyden ikävyyden
huojentaminen, joku kirja enemmän lukeaksemme, tahi hiukan parempaa
ruokaa.
-- No, ettekö ymmärrä minua? -- kysyi hän.
-- Emme, herra! Olkaa hyvä ja sanokaa mitä armoa?
-- Vapaus teille kummallekin ja vielä kolmannelle, jota heti saatte
syleillä.
Olisi sopinut ajatella, että tämä ilmoitus olisi saattanut meidät
hurjaan iloon. Mutta ajatuksemme lensivät nopeaan vanhempaimme luo,
joista meille ei ollut moneen vuoteen tullut mitään tietoja; ja pelko,
ett'emme tapaisi niitä enään elossa, painoi niin raskaasti mieltämme,
että tämä vapauden sanoma meitä tuskin ilahuttikaan.
-- Te jäätte vaiti? sanoi poliisitirehtori. -- Toista minä odotin.
-- Pyydän teitä, vastasin minä, keisarille ilmoittamaan
kiitollisuuttamme; mutta meillä kun ei ole mitään tietoja perheestämme,
emme voi olla pelkäämättä, että olemme kadottaneet rakkaimpamme. Tämä
epätietoisuus painaa mieltämme tälläkin hetkellä, joka muuten olisi
mitä suurin ilohetki.
Silloin hän antoi Maroncelli'lle kirjeen hänen veljeltänsä, ja se
häntä rauhoitti. Minulle, sanoi hän, ei ollut tullut mitään kirjettä
omaisiltani; josta minä rupesin vielä enemmän pelkäämään, että joku
onnettomuus oli kotona tapahtunut.
-- Menkäätte nyt, jatkoi hän, huoneesenne; tuokion päästä lähetän
luoksenne kolmannen, joka myöskin on saanut armoa.
Menimme ja levottomuudella odotimme tuota kolmatta. Jospa, niin
ajattelimme, he tulisivat kaikki! Vaan eipä voi tulla kuin yksi. --
Jospa se olisi Munari, vanhus poloinen! taikka toinen, taikka kolmas!
Ei ollut yksikään, jonka edestä emme rukoilleet.
Vihdoin ovi aukeni, ja me näimme tämän kumppalin olevan herra Andrea
Tonelli'n, Bresciasta.
Me syleilimme toisiamme. Päivällinen jäi unohduksiin.
Nyt juttelimme myöhään iltaan, surkutellen niitä ystäviä, jotka jäivät.
Auringonlaskun aikana poliisitirehtori tuli, viedäksensä meitä, pois
tästä onnettomasta paikasta. Huokaus nousi sydämestämme, kun kuljimme
niin monen ystävän oven sivuitse, voimatta ottaa heitä kanssamme. Kuka
tietää, kuinka kauan he vielä saavat täällä hiutua, kuinka moni täällä
joutuu verkkaisen kuoleman uhriksi!
Kullekin meistä pantiin sotilasnuttu hartioille ja myssy päähän, ja
näin, muuten samoissa vankivaatteissa, vaan raudoista vapautettuina,
astuimme tuota onnettomuuden vuorta alaspäin ja saavuimme kaupunkiin
poliisi-vankilaan. Oli ihana kuutamo. Kadut, rakennukset, ihmiset,
joita tapasimme, kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja samall'aikaa
niin oudolta. Eipä kumma, kun niin moneen vuoteen en ollut mitään
semmoista nähnyt!