Mutta uusia kipuja melkein lakkaamatta tuli tuon onnettoman osaksi.
Ensin luuvalo, joka alkoi käsiranteissa ja sitten useampia kuukausia
kidutti koko hänen ruumistansa. Sitten kerpukki, joka vähissä ajoin
peitti ruumiin sinertävillä pilkuilla, että hän oli kauhean näköinen.
Koetin itseäni lohduttaa ajatellen: -- Koska meidän kuitenkin on täällä
kuoleminen, niin parasta on, että toinen meistä jo sai tuon taudin;
se on tarttuvainen ja viepi siis meidät molemmat hautaan, ell'ei
yht'aikaa, ainakin vähäisen väliajan perästä.
Valmistelimme siis keskenämme kuolemaan, ja olimme tyytyväiset.
Yhdeksän kovan vankeuden vuotta vaivoinensa oli vihdoin tutustanut
meitä siihen ajatukseen, että kaksi niin runneltua ja lepoa tarvitsevaa
ruumista oli tomuksi muuttuva. Ja sielumme luottivat Jumalan hyvyyteen
ja toivoivat taas yhtyvänsä siellä, missä kaikki ihmisten vihat
lakkaavat, ja missä, sitä me rukoilimme, kanssamme kerran yhtyisivät
leppyneinä nekin jotka meitä täällä eivät rakastaneet.
Tuo kerpukin tauti oli edellisinä vuosina jo tehnyt tuhojansa tässä
vankeustossa. Saatuansa tiedon Maroncelli'n tilasta ja peljäten uuden
kulkutaudin syntymistä, hallitus suostui lääkärin pyyntöön, joka
ilmoitti, että ainoa tehokas parannuskeino Maroncelli'lle oli raitis
ilma, ja sentähden neuvoi, että häntä pidettäisiin niin vähän kuin
mahdollista sisällä.
Minä, hänen kumppalinansa ja myöskin kituen heikkoutta, tulin
osalliseksi samasta edusta.
Kaiken aikaa, kun kävelypaikalla ei ollut muita ihmisiä, s.o. aamulla
päivän koitteesta pari tuntia, sitten päivällisen aikana, jos mielemme
teki, ja kolme tuntia iltasella saimme olla ulkona. Niin arkipäivinä.
Pyhinä, jolloin muitten ei ollut tapa siellä olla, olimme ulkona
aamusta iltaan, paitsi päivällis-aikana.
Eräs toinen onneton vielä, hyvin huono terveydeltään ja ijältään noin
70 vuotias, annettiin meille kumppaliksi, koska arveltiin raittiin
ilman olevan hänellekin hyödyksi. Se oli herra Constantino Munari,
rakastettava vanhus, joka harrasti kirjallisia ja filosofillisia
tutkimisia, ja jonka seura oli hyvin miellyttävä.
Miten hyvänsä rangaistus-aikani luettiin, ei vangitsemiseni, vaan
tuomioni päivästä, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta menivät umpeen,
joko Heinäkuun alussa vuonna 1829, jos katsottiin keisarin vahvistuksen
päivämäärää, taikka tuomion julistuksen mukaan Elokuun 22 p:nä.
Nämäkin päivät kuluivat, ja niiden kanssa sammui viimeinen toivon
kipinä.
Tähän saakka olimme, Maroncelli, Munari ja minä, puheissamme
tuontuostakin olettaneet, että vielä kerran saisimme nähdä maailmaa,
rakasta Italiaamme ja omaisiamme; ja tämä ajatus oli meissä herättänyt
kaipauksen, hartaan ilon ja rakkauden tunteita.
Elokuun mentyä, sitten Syyskuun ja koko sen vuoden, totuimme olemaan
mitään enää tässä maailmassa toivomatta, paitsi muuttumatonta
keskinäistä ystävyyttä ja Jumalan apua kunniallisesti päättääksemme,
mitä vielä tästä pitkästä lunnas-ajasta oli jäljellä.
Oi, ystävyys ja uskonto ovat kaksi arvaamattoman kallista aarretta!
Ne voivat sulostaa semmoisenkin vangin päiviä, jolle ei mikään armon
toivo enää piikoita. Jumala on totisesti onnettomien kanssa, niiden
nimittäin, joitten rinnassa asuu rakkautta.