Haavurit olivat luulleet Spielberg'in lasaretissa löytyvän kaikkea,
mitä tähän toimitukseen kuului, ja olivat sentähden tuoneet mukanansa
ainoastaan tarpeelliset rautakalut. Mutta leikkauksen päätyttyä, he
havaitsivat paljon tarpeita vielä puuttuvan, niinkuin vaksi-vaatetta,
jäätä, kääreitä y.m.
Raajarikko paran täytyi nyt odottaa kaksi tuntia, kunnes ennätettiin
kaupungista noutaa, mitä puuttui. Vihdoin hän sai laskeutua vuoteelle,
ja jäitä pantiin reiden tyngälle.
Seuraavana päivänä tynkä pestiin puhtaaksi siihen syntyneistä
verenkimpaleista, kesi vedettiin siihen päälle ja sidottiin kiinni.
Muutamien päivien aikaan ei annettu sairaalle syödä kuin
puolikupillinen soppaa, johon oli murennettu munanruskuaista. Vasta kun
haavakuumetta ei enää ollut peljättävänä, ruvettiin vähitellen antamaan
hänelle ravitsevampaa ruokaa. Keisari oli käskenyt, että, kunnes sairas
täydellisesti toipuisi heikkoudestaan, hänelle piti annettaman hyvää
ruokaa, päällikön omasta kyökistä.
Parannus kesti neljäkymmentä päivää, joiden kuluttua me vietiin
vankilaamme; muuten tämä oli tullut väljennetyksi siten, että väliseinä
oli hajoitettu ja entiseen huoneesen oli yhdistetty se, jossa ennen oli
asunut Oroboni ja sitten Villa.
Minä nyt asetin vuoteeni samalle paikalle, jossa oli ollut Orobonin ja
missä hän oli kuollut. Tämä paikan yhteisyys minua miellytti; tuntui
siltä, kuin näin olisin häntä lähempänä. Usein näin unta, että hän tuli
luokseni ja virkistytti minua taivaallisilla lohdutuksillaan.
Nuot Maroncelli'n kauheat vaivat, sekä ennen leikkausta että sen
tapahtuessa ja perästäpäin, olivat karaisseet mieleni. Jumala,
joka oli pitänyt minut terveenä ystäväni sairauden aikana, jolloin
apuni oli hänelle tarpeen, otti minulta terveyden, kun hän itse
kainalosauvoillansa tuli toimeen.
Sain muutamia visapaisumia, joita kovasti kolotti. Niistä toki paranin,
mutta sitten rupesin tuntemaan rintakipuja, jo ennestään minulle
tuttuja, mutta nyt tukehduttavampia kuin koskaan, huimauksia ja
värveellisiä purkauksia.
-- Nyt on minun vuoroni, arvelin itsekseni. Tulenko minä olemaan
vähemmin kärsivällinen, kuin kumppalini?
Siitä lähtien koetin, minkä suinkin voin, seurata hänen esimerkkiänsä.
Ei ole epäiltävä, että itsekullakin tilalla on omat velvollisuutensa.
Sairaan velvollisuudet ovat kärsivällisyys, miehuus ja mitä suurin
ponnistus aina esiintyä rakastettavana niille, jotka häntä ympäröivät.
Maroncelli kainalosauvoillansa ei ollut enää niin vikkelä, kuin ennen,
ja häntä huolestutti, ett'ei hän voinut auttaa minua, niinkuin hänen
teki mieli. Paitsi sitä pelkäsi hän, että minä, säästääkseni häneltä
liikkumisen vaivaa, en pyytänyt apua niin usein, kuin oli tarpeen.
Niin olikin tuontuostakin asian laita, mutta koetin aina laittaa niin,
ett'ei hän sitä huomaisi.
Hän oli tosin saanut voimiansa jälleen, mutta ilman haittaa hän ei
kuitenkaan jäänyt. Häntä vaivasi, kuten kaikkia, joilta joku jäsen on
poisleikattu, kipu hermoissa, ikäänkuin tuo leikattu osa vielä olisi
paikallansa. Jalkaa, sääriluuta ja polvea kolotti, vaikka niitä ei
ollut enää. Siihen tuli vielä, että luu ei ollut oikein taitavasti
sahattu, vaan tunkeutui uuteen lihaan ja vaikutti uusia haavoja. Vasta
vuoden perästä tynkä oli kylläksi karaistu eikä enää avaantunut.