Tässäkin surkeassa tilassa hän vielä runoili, lauloi ja tarmo,
peitelläksensä minulta vaivojansa. Hän ei enää voinut ruokaa sulattaa
eikä saada unta silmiinsä, laihtui kauheasti ja meni usein tainnoksiin;
mutta aina hän pian jälleen toipui ja rohkaisi mieleni.
Mitä hän yhdeksän pitkän kuukauden kuluessa sai kärsiä, sitä ei voi
sanoilla kertoa. Vihdoin suostuttiin lääkärin-neuvottelua pitämään.
Ylilääkäri tuli, hyväksyi kaikki, mitä lääkärimme oli tehnyt ja
koettanut, ja, ilmaisematta mielipidettänsä taudista ja mitä vielä oli
tekeminen, läksi pois.
Tuokion perästä tuli linnan alapäällikkö ja sanoi Maroncelli'lle:
-- Ylilääkäri ei ole uskaltanut täällä teidän kuullen lausua
mielipidettään, peljäten, ett'ei teillä olisi voimaa kuunnella, mitä
on välttämätön tehdä. Minä vakuutin hänelle, että teillä on kyllä
mielenlujuutta.
-- Luulisinpa, vastasi Maroncelli, jo antaneeni jonkinlaista todistusta
tuosta, kun valittamatta olen kärsinyt näitä vaivoja. Olisiko siis
edessäni?...
-- Niin, hyvä herra, säären poikkileikkaus. Vaikka ylilääkäri sittenkin
epäilee sitä neuvoa, ruumiinne heikkouteen katsoen. Luuletteko
todellakin kestävänne poikkileikkausta? Tahdotteko antautua tuohon
vaaraan?
-- Kuolemanko vaaraan? Enkö kuitenkin kaikissa tapauksissa piammiten
kuole, ell'ei tätä paisetta saada paranemaan?
-- Laitamme siis heti kertomuksen tästä seikasta Wieniin, ja niin pian
kun leikkauksen lupa tulee...
-- Mitenkä? Siihen tarvitaan vielä lupaa?
-- Tarvitaan, herra.
Kahdeksan päivän perästä lupa vihdoin tuli. Sairas kannettiin nyt
isompaan huoneesen; hän pyysi, että minä saisin seurata.
-- Voisihan niin tapahtua, sanoi hän, että minä leikkauksen aikana
heitän henkeni; jospa ainakin saisin tehdä sen ystäväni sylissä.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin.
Abboti Wrba, rippi-isämme (Paulowichin jälkeläinen), tuli nyt
antamaan Pyhää Ehtoollista sairaalle. Kun se oli suoritettu, odotimme
haavureita; niitä ei näkynyt. Maroncelli sillä välin vielä rupesi
virttä veisaamaan.
Vihdoin haavurit tulivat. Heitä oli kaksi. Toinen oli täällä
varsinainen, s.o. meidän parranajajamme; hänen oli, milloin leikkauksia
oli tehtävänä, oikeus tehdä niitä omakätisesti, eikä tahtonut siitä
kunniasta luopua. Toinen oli nuori haavuri, Wienin haavurikoulusta
lähtenyt, jolla jo oli hyvä maine taitavuudestaan. Tämä, jonka
kuvernööri oli lähettänyt olemaan toimituksessa läsnä ja sitä
johtamaan, olisi itse tahtonut käsiksi ruveta, mutta hänen täytyi
tyytyä toimituksen valvomiseen.
Sairas pantiin istumaan sängyn reunalle, jalat riippuen alas; minä
pidin häntä sylissäni. Polven yläpuolella, siinä kohdassa, missä reisi
vielä oli terve, sidottiin ympäri nauha, jota myöten veitsen tuli
kulkea. Tuo vanha haavuri leikkasi nyt ympäriltä, sormen syvältä;
sitten hän käänsi leikatun keden taaksepäin ja leikkasi sen jälkeen
paljastettuja jäntereitä. Verta vuoti runsaasti suonista, jotka heti
sidottiin kiinni silkkilangalla. Viimeksi sahattiin luu.
Maroncelli ei kertaakaan tuskasta äännähtänyt. Nähdessään tuota
leikattua säärtä pois kannettavan, loi hän sille surkuttelevan
silmäyksen, sitten kääntyen haavurille, virkkoi:
-- Te olette vapauttanut minut vihollisesta, enkä tiedä millä teitä
palkita.
Ikkunalla oli ruusu lasissa.
-- Pyydän, että toisit minulle tuon ruusun, -- sanoi hän minulle.
Vein sen hänelle, ja hän tarjosi sen vanhalle haavurille, sanoen:
-- Minulla ei ole muuta tarjota kiitollisuuteni osoitteeksi.
Tämä otti ruusun, kyynel silmissä.