Oliko noitten kahden vapautus ilman mitään yhteyttä meidän kohtalomme
kanssa? Kuinka nämät pääsivät irti, jotka olivat tuomitut, samoin
kuin mekin, toinen 20 ja toinen 15 vuodeksi, eikä meille loistanut
ainoatakaan armon sädettä?
Vapauttamatta jääneitä vastaan oli siis pahempia luuloja, jotka heitä
haittasivat? Vai oliko aikomuksena armoittaa meitä kaikkia, mutta
vähitellen, kaksi kerrassaan? kenties joka kuukausi, vai joka toinen
tahi kolmas?
Niin me jonkun aikaa ajattelimme. Mutta kului kolme kuukautta, kului
enemmänkin, eikä mitään uutta vapautusta tullut. 1627 vuoden lopulla
arvelimme, että Joulukuu olisi määrätty armon ajaksi. Ei, Joulukuu meni
muutoksitta.
Nyt lykkäsimme toivomme tuonnemmaksi, 1828 vuoden kesään asti, jolloin
minulta oli kulunut puoli kahdeksatta vuotta, jotka keisarin sanan
mukaan olisivat viidentoista vuoden vertaiset, jos nimittäin rangaistus
luettiin siitä päivästä, jolloin minä pantiin kiinni. Jos taas ei
otettu tutkinto-aikaa lukuun (joka näyttikin todenmukaisemmalta), vaan
laskettiin tuomion julistamisesta alkaen, niin nuot puoli kahdeksatta
vuotta eivät menisi umpeen ennenkuin vuonna 1829.
Kaikki tänkaltaiset toiveet pettyivät. Sillä välin, ja jo ennen Soleran
ja Fortinin lähtöä, oli Maroncelli raukan vasempaan polveen ilmaantunut
paise. Alussa se ei paljon vaivannut, teki vaan miehen ontuvaksi.
Sittemmin hänen kävi vaikeaksi kantaa rautojansa, niin että harvoin
pääsi ulos kävelemään. Eräänä syyspäivänä hänen teki mieli lähteä
minun kanssani ulos raitista ilmaa nauttimaan. Lunta oli jo maassa.
Kovan onnen hetkellä, kun minä en häntä tukenut, hän liukahtui ja
kaatui. Täräyksestä syntyi heti kova tuska polveen. Me kannoimme hänet
vuoteellensa; itse hän ei enää voinut nousta jaloilleen. Tultuansa
lääkäri antoi vihdoin viimeinkin irroittaa raudat. Päivästä päivään
paise pahentui, kohosi ja kolotti julmasti. Niin surkea oli hänen
tilansa, ett'ei hän saanut rauhaa vuoteella eikä muuallakaan.
Milloin hänen vaan täytyi muuttaa asemansa, nousta tai ojentaa itseänsä
vuoteelle, minun piti suurimmalla varovaisuudella tarttua tuohon
kipeään sääreen ja mitä hitaimmin siirtää se sopivaan asemaan. Usein
pieninkin muutos vaati neljänneksen tunnin tulista tuskaa.
Iiliäisiä, visvanvetäjiä, helvetinkiveä, hauteita, milloin kuivia,
milloin kosteita, kaikkea lääkäri koetti. Kovempi tuska oli ainoa
seuraus. Polttokiven vaikutuksesta tuli ulos märkää. Paise oli täynnä
haavoja; mutta se vaan pysyi entisellään eikä märän vuotaminen
haavoista tuottanut mitään lievitystä.
Maroncelli oli tuhat kertaa minua onnettomampi; mutta oi, kuinka
minäkin kärsin hänen kanssaan! Hoitajan toimet tuntuivat tosin
suloiselta vaivalta, ne kun suoritettiin tuon rakkaan ystävän tähden.
Mutta minua huolestutti ja tuskastutti, nähdessäni hänen riutuvan,
voimatta häntä auttaa, aavistaessani, että kipeä polvi ei koskaan
tulisi paranemaan ja kuullessani, että sairas itse piti kuoleman
todenmukaisempana kuin parannuksen! Oi, vaikka koko ajan ihmettelin
hänen miehuuttansa ja reippauttansa, sydäntäni surkeasti viilteli.