Lähimmäisessä huoneessa, sitä ennen Oroboni'n, asuivat nyt herrat Marco
Fortini ja Antonio Villa. Viimeksimainittu, ennen varteva ja vahva kuin
Herkules, kärsi ensimmäisenä vuonna paljon ruo'an niukkuudesta, ja kun
hän sitten sai sitä runsaammin, hänen vatsansa ei enää jaksanut sitä
sulattaa. Hän riutui riutumistaan; vihdoin, ollessaan jo viimeisillään,
hän sai raittiimman huoneen. Tuon ummehtuneen luolan kauhea ilma
oli epäilemättä ollut hänelle, kuten kaikille muillekin, turmioksi.
Mutta ei hänen pyytämänsä muuttokaan auttanut. Uudessa suuremmassa
huoneessansa hän kamppaeli vielä jonkun kuukauden, mutta muutamien
verikohtauksien perästä hän heitti henkensä.
Hänen kuolinvuoteensa vieressä seisoivat avuliaina hänen vankeuden
toverinsa Fortini ja abboti Paulowich, joka kiireimmiten oli saapunut
Wienistä.
Vaikk'en ollut niin likeisessä ystävyydessä hänen, kuin Orobonin
kanssa, suretti hänen kuolonsa minua kuitenkin syvästi. Minä tiesin,
että häntä hellästi rakasti vanhemmat ja morsian. Mitä häneen itseensä
tuli, niin hän oli pikemmin kadehdittava, kuin surkuteltava; mutta nuot
jäljelle jääneet!...
Vainaja oli myös ollut naapurinani Lyijykamareissa. Tremerello oli
tuonut minulle muutamia hänen tekemiänsä runoja, ja vienyt hänelle
minun tekemiäni. Monessa hänen runossaan vallitsi syvä tunne.
Kuoltuansa hän tuntui minusta rakkaammalta, kuin eläessään, kenties
sentähden, että kuulin vahdeilta, mitä tuo onneton oli kärsinyt.
Vaikka harras kristitty, hän ei voinut taipua kuolemaan. Tuo kauhea
askel häntä värisytti kiireestä kantapäähän, vaikka kohta hän ylisti
Jumalaa ja kyynelsilmin rukoili: -- En voi, Herra, sovittaa tahtoani
Sinun tahtosi mukaan, vaikka kuinka sitä haluisin; tee Sinä se ihmetyö
minussa!
Hänessä ei ollut Orobonin mielenvakavuutta, mutta hän otti tämän
esikuvakseen, vakuuttaen antavansa vihamiehilleen anteeksi.
Sen vuoden lopulla (1826), eräänä iltana kuulimme korridorista
askeleitten kolinaa, jota turhaan koetettiin välttää. Korvamme olivat
jo tottuneet eroittamaan kaikellaisia eri ääniä. Joku ovi avattiin, se
oli asianajaja Soleran ovi, sitten toinen, se oli Fortinin. Muutamista
hyvin matalista äänistä eroitimme poliisitirehtorin äänen. -- Mitä nyt?
Tarkastustako näin myöhään, ja mitä varten?
Mutta ennen pitkää tultiin taas ulos korridoriin. Ja tuossapa kuuluu
kunnon Fortinin rakas ääni: -- Voi minua poloista! pyydän anteeksi, kun
unhotin osan rukouskirjaani!
Ja sukkelasti hän juoksi takaisin ottamaan kirjansa; sitten hän yhtyi
muihin. Ovi avautui rappusille päin, askeleet kuuluivat loitommalta;
ymmärsimme noiden kahden saaneen vapautensa. Vaikka tuntuikin kovalta,
ett'emme saaneet seurata, niin toki riemuitsimme heidän onnestansa.