Kolme kertaa tuli Wienistä korkeita herroja tarkastelemaan
vankihuoneitamme ja tiedustelemaan, oliko kaikki, niinkuin piti olla.
Ensimmäinen oli vapaaherra von Münch. Surkutellen, että meillä oli
valon puutetta, tämä lupasi tehdä parastansa saadakseen päiväkautemme
pidennetyksi sillä tavoin, että illoin muutamaksi tunniksi pantaisiin
lamppu palamaan ulkopuolelle oven aukkoa. Hän kävi meillä vuonna
1825. Vuotta myöhemmin hänen hyvä aikeensa pantiin toimeen. Ja tässä
hautakammion tapaisessa valossa oli meidän vast'edes mahdollista
nähdä seinät, niin ett'emme kävellen halaisseet niihin kalloamme.
Toinen käynti oli vapaaherra von Vogel'in. Hän tapasi minua sangen
huonossa terveydentilassa. Kuultuansa, että lääkäri, vaikka arveli
kahvia minulle terveelliseksi, ei tohtinut sitä määrätä, koska kahvi
on ylellisyyden-tavara, hän lausui myöntäväisen sanan minun hyväkseni;
ja minulle määrättiin kahvia. Kolmannen kerran se oli, en tiedä mikä
hoviherra, noin viiden tahi kuudenkymmenen vuoden vaiheilla, joka
käytöksessään ja puheessaan osoitti jalomielistä osan-ottavaisuutta.
Tosin hän ei voinut mitään tehdä meidän eduksemme, mutta hänen
sydämestä lähtevät sanansa tekivät meihin hyvän vaikutuksen.
Voi kuinka vangin tekee mieli nähdä inhimillisiä olentoja!
Kristin-oppi, joka on niin rikas ihmisrakkaudesta, ei olekaan
unhottanut armeliaisuuden töihin lukemasta sitäkin, että _käymme
vankeja lohduttamassa_. Yksin ihmisten näkeminenkin, jotka säälivät
onnettomuuttasi, sinua virvoittaa; ja jos kohta ei heidän vallassansa
ole millä sitä tehokkaammin helpoittaa, se tekee sen sinulle kuitenkin
vähemmin tuskalliseksi.
Täydellinen yksinäisyys saattaa kyllä vaikuttaa edullisesti muutamiin
sieluihin; mutta ylimalkaan luulen vielä paremmaksi, ett'ei liikoihin
mene, vaan koetetaan sitä lievittää jonkunmoisella yhteydellä
seura-elämän kanssa. Niin on ainakin minun luonteeni laita. Jos en saa
nähdä lähimmäisiäni, niin ihmisrakkauteni kuivettuu ja supistuu vaan
vähäiseen lukuun heistä. Mutta jos saan tavata, ell'en monta, niin
kumminkin muutamia, niin rakkauteni ulottuu koko ihmiskuntaan.
Tuhansin kerroin minä olen kauhulla huomannut, että sydämessäni oli
rakkautta ainoastaan ani harvaan henkilöön ja vihaa kaikkia muita
vastaan. Silloin astuin ikkunalle, ikävyydellä haluten nähdä joitakin
uusia kasvoja. Olin hyvilläni, kun vahti ei kävellyt liian likellä
muuria, vaan astui niin kauvas pois siitä, että minun sopi hänet nähdä,
ja kun, jos hän kohotti päätään kuullessansa yskäni, hänen katsantonsa
oli leppeä. Kun luulin havaitsevani hänessä säälin merkkiä, niin
sydäntäni sulosti tykytti, ikäänkuin tuo vennonvieras sotamies olisi
ollut vanha ystävä.
Kun hän lähti, minä kaipaavan levottomuudella odotin, että hän
kääntyisi takaisin, ja jos hän kääntyi ja tullessansa katsoi minuun,
niin iloitsin kuin suuresta laupeuden työstä. Mutta jos hän sitten ei
enää astunut niin, että minä voin häntä nähdä, silloin minua suretti
kuin suosivaa, joka näkee suosionsa hyljättävän.