Ihmisiltä saatavat lohdutukset, ne meiltä katosivat toinen toisensa
perästä; murheita karttui karttumistaan. Minä antausin Jumalan
tahtoon, mutta tein sen huo'aten, ja mieleni, sen sijaan että tottuisi
kuormaansa kantamaan, näkyi sitä yhä raskaammaksi tuntevan.
Kerran tuotiin minulle salaa lehti Augsburgin sanomia, jossa oli
luettavana kummallinen juttu minusta, sen johdosta, että yksi
sisaristani mainittiin menneen luostariin, nimittäin:
"Neiti Maria Angela Pellico, sen ja sen tytär, otti sinä ja sinä
päivänä hunnun P. Marian Ilmestyksen luostarissa Torinon kaupungissa
j.n.e. Hän on sisar _Francesca da Riminin_ tekijälle, Silvio
Pellicolle, joka hiljakkoin pääsi Spielberg'in linnasta, H.M. Keisarin
armoittamana; laupeuden työ, joka on jalomielisen tekijänsä vertainen,
ja joka ilahuttaa koko Italiaa, siihen katsoen että j.n.e."
Nyt seurasi luettelo minun ansioistani.
Miksipä tuo juttu minun armoittamisestani oli keksitty, sitä en
voinut käsittää. Pelkkää sanomalehden-kirjoittajan leikinlaskua se
tuskin saattoi olla; kenties pikemmin Itävallan poliisin kavaluuden
juoni. Mutta nimet Maria Angela olivat todella nuoremman sisareni.
Tuo armas lapsi oli siis ruvennut nunnaksi. Oi, kenties hän teki sen
syystä, että vanhemmat olivat kuolleet! Tyttö raukkanen kukaties
ei ole sallinut minun yksinäni kärsiä vankeuden vaivoja; hänkin on
tahtonut niitä osakseen! Suokoon Herra hänelle, suuremmassa määrin
kuin minulle, kärsivällisyyden ja itsekieltämyksen hyviä avuja! Kuinka
usein kammiossaan tuo enkeli on minua ajatteleva, kuinka usein pitävä
vaivaloista katumusta, rukoillen Jumalalta veljelleen lievitystä!
Nämä ajatukset painoivat raskaasti mieltäni. Liiankin mahdollista
oli, että minun onnettomuuteni oli vaikuttanut lyhentämään isäni tai
äitini päiviä, kenties molempienkin! Mitä enemmin mietin, sitä vähemmin
saatoin uskoa, että Mariaseni ilman semmoista syytä olisi jättänyt
isänsä kodon. Tämä luulo painoi minua, kuin tosi-asia, ja minä jouduin
kovaan tuskaan.
Maroncelli'akin tämä asia syvästi liikutti. Joku päivä sen perästä
hän ryhtyi sepittämään runoa vangin sisaresta. Siitä syntyi ihana
runokappale, täynnä murhetta ja myötätuntoisuutta. Valmiiksi saatuansa
hän heti luki sen minulle, ja kiitollisuuteni oli suuri. Tuhansittain
on tehty runoja pyhistä neitosista, mutta tämä oli luultavasti ainoa,
jonka kahlittu kumppali teki vankihuoneessa neidon veljeä varten.
Kuinka täynnä se oli liikuttavia ja hurskaita tunteita!
Näin ystävyys lievitti tuskiani. Siitä lähtien ei kulunut päivää,
jolloin en ajatuksissani käynyt eräässä neitsytluostarissa; jolloin
en sen neitsyeistä erinäisellä säälillä katsellut yhtä; jolloin en
hartaasti rukoillut taivasta, että se tekisi hänelle yksinäisyyden
suloiseksi eikä sallisi hänen mielikuvituksensa liian mustilla väreillä
esittää hänelle vankihuonettani.