Vuonna 1825 Schiller, jota pidettiin ijällisyydestä heikontuneena, sai
toimekseen vartioida muita vankeja, joiden valvominen ei muka vaatinut
niin paljon valppautta. Kaipaus oli molemminpuolinen, kun hän erosi
meistä.
Hänen jälkeensä tuli ensin Kral, joka hyvyydessä oli hänen vertaisensa.
Mutta tällekin annettiin pian joku muu toimi, ja meille tuli uusi
vartija, joka ei ollut juuri häijy, mutta jonka tylyydessä ei havainnut
mitään myötätuntoisuutta.
Nämä muutokset huolestuttivat minua syvästi. Schiller, Kral ja
Kubitzky, etenkin nuo kaksi ensinmainittua, olivat meitä sairaina
ollessamme hoitaneet niin hellästi, kuin isä ja veli. Laiminlyömättä
virkansa velvollisuuksia, he tiesivät tehtävänsä tehdä ilman sydämen
kovuutta. Jos heille jäikin hiukan karkeutta pintapuolelle, niin se
melkein aina oli vasten heidän tahtoansa, ja sitä runsaasti korvasi
heidän hyvät työnsä ja tunteensa meitä kohtaan. Suutuin joskus heihin,
mutta sen he heti antoivat minulle anteeksi. Kaikin tavoin he pyysivät
vakuuttaa meitä suosiomielestänsä, ja heitä suuresti ilahutti nähdä,
että olimme siitä vakuutetut ja itse pidimme heitä kunnonmiesten
arvossa.
Meistä erottuansa Schiller useampia kertoja sairastui ja tointui
jälleen. Pojan levottomuudella kyselimme aina hänen tilaansa.
Paranemassa ollessaan hän usein tuli kävelemään ikkunaimme alla. Me
yskäisimme tervehdykseksi, ja hän loi silmänsä ylös alakuloisella
hymyllä, sanoen vahdille, jotta kuuluisi meillekin: _Da sind meine
Söhne!_ (Tuossa ovat minun poikani!)
Vanhus raukka, kuinka minua pahoitti nähdä sinun liikuttavan
jäykistyneitä jäseniäsi, voimatta tukea sinua käsivarrellani!
Tuontuostakin hän istui nurmikolle lukemaan kirjoja, joita hän
ennen oli antanut minulle lainaksi. Jotta minä ne tuntisin, sanoi
hän vahdille kirjan nimen tai luki hänelle siitä jonkun kappaleen.
Enimmiten se oli kalenterinnovelleja ja muita romaaneja, vähä-arvoisia
mutta siveellisiä. Muutamien halvauksen-puuskain perästä hän muutettiin
sotilas-sairashuoneesen. Silloin hän jo oli huonoimmillaan ja kuoli
ennen pitkää. Varoja oli hänellä muutamia satoja floriinejä, jotka
hän vuosien kuluessa oli säästänyt kokoon; nyt ne olivat lainassa
muutamilla sotatovereilla. Kuoleman lähestyessä, hän kutsui nämä
ystävät luokseen ja sanoi: Minulla ei ole enää omaisia elossa;
pitäkäätte kukin omananne, mitä te olette minulta saaneet. Pyydän
ainoastaan, että rukoilette minun edestäni.
Yhdellä näistä ystävistä oli kahdeksantoista vuotias tyttö, joka oli
Schillerin kummilapsi. Muutamaa tuntia ennen kuolemanhetkeänsä vanhus
laittoi häntä noutamaan. Sairas ei kyennyt enää selvästi puhumaan;
vetäisi vaan sormestaan hopeasormuksen, viimeisen omaisuutensa, ja pani
sen tytön sormeen. Sitten suuteli häntä ja itki suudellessaan. Tyttö
nyyhkäeli ääneen, vuodattaen kyyneleitä vanhuksen päälle. Tämä pyyhki
ne tytön silmistä, otti hänen kätensä ja painoi ne silmillensä. Ja niin
hänen silmänsä ummistuivat ainiaksi.