Alussa vuotta 1824 linnan päällikkö, jonka kansliia oli korridorimme
toisessa päässä, muutti muuanne, ja kansina sivuhuoneensa tehtiin nyt
vankihuoneiksi. Arvasimme heti, että uusia valtiovankeja odotettiin
Italiasta.
Ja ennen pitkää tulivatkin kolmannessa rikos-jutussa syypäiksi
tuomitut, kaikki minun ystäviäni tai tuttaviani. Mieleni kaihostui,
kun kuulin heidän nimensä. Borsien oli yksi vanhimpia ystäviäni.
Confalonier'in kanssa tosin olin vasta myöhemmin rakentanut
ystävyysliiton, mutta kuitenkin rakastin häntä kaikesta sydämestäni.
Jos olisin voinut _kovimmalla vankeudella_ taikka millä kidutuksella
tahansa maksaa heidän edestänsä ja vapauttaa heidät, Jumala tietää,
että olisin sen tehnyt! En sano ainoastaan, että olisin pannut henkeni
alttiiksi heidän tähtensä: oi, mitä on panna henkensä alttiiksi? Kärsiä
on paljon suurempi uhri!
Nyt olisin tarvinnut Pater Battistan lohdutuksia, mutta hänen ei enää
sallittu tulla.
Tuli uusia käskyjä hallitukselta kurin ylläpitämisestä. Tuo valli,
joka meillä oli ollut kävelypaikkana, pantiin ensiksikin aitaukseen,
ett'ei kukaan, ei kiikarilla kaukaakaan, voisi meitä nähdä; ja niin
meiltä riistettiin tuo ihana näköala ympärillä oleville kukkuloille ja
laaksossa olevaan kaupunkiin. Mutta ei siinä kylläksi. Päästäksemme
vallille piti meidän, kuten olen kertonut, kulkea halki pihan, jossa
monenkin oli tilaisuus meitä nähdä. Peittääksensä meitä kaikkien
silmiltä, otettiin nyt meiltä pois tuo kävelypaikkakin, ja sen sijaan
määrättiin meille toinen hyvin ahdas, joka oli aivan korridorimme
suussa, pohjaan päin niinkuin huoneemme.
Tämä kävelypaikan muutos meitä suuresti suretti. En ole vielä kertonut
kaikkia entisen paikan etuja. Siellä saimme nähdä ja hyväillä päällikön
poikasia, samassa paikassa, missä olimme nähneet heidän sairaan äitinsä
hänen viimeisinä elin-päivinänsä; siellä juttelimme silloin tällöin
sepän kanssa, jolla siellä oli asuntonsa; kuuntelimme erään kitaraa
soittavan korpraalin iloisia lauluja ja säveleitä; ja päälle päätteeksi
viatonta rakkaudenjuttua -- ei minun eikä ystäväni, vaan erään hyvän
unkarilaisen korpraalinvaimon, joka kaupitteli puun-hedelmiä. Tämä oli,
näet, rakastunut Maroncell'iin.
Jo ennenkuin Maroncelli pantiin minun kanssani asumaan, hän ja tuo
nainen, jotka melkein joka päivä täällä tapasivat toisiansa, olivat
joutuneet jonkunlaiseen ystävyyteen, mutta oikeamielinen, kunniallinen
ja vaatimaton kun oli, Maroncelli ei koskaan aavistanutkaan, minkä
tunteen hän oli herättänyt naisen sääliväisessä sydämessä. Minä vasta
huomautin hänelle sen asian. Hän ei tahtonut uskoa; ainoastaan siihen
katsoen, että saattaisin olla oikeassa, otti hän ollaksensa entistä
kylmäkiskoisempi käytöksessään. Mutta tämä hänen varovaisuutensa ei
suinkaan sammuttanut, vieläpä näytti vaan kiihdyttävän rakkautta
korpraalinvaimon povessa.
Koska jälkimäisen ikkuna ei ollut kuin noin kyynärää vallin yli, niin
hän usein hyppäsi ulos meidän puolellemme, näennäisesti levittääksensä
auringon paisteesen jotakuta vaatetta, tahi muuta askaretta varten,
ja seisoi siinä luoden silmänsä meihin; jos suinkin voi, hän meitä
puhutteli.
Vahtiraukat, aina väsyneinä siitä, ett'eivät saaneet rauhassa
levätä yötään, käyttivät mielellään tilaisuutta ollaksensa tuossa
sopukassa, jossa saattoivat, esimiesten näkemättä, istua alas
nurmikolle nukahtelemaan. Maroncelli silloin oli pahassa pulassa,
niin peittelemättä astui tuon naisraukan rakkaus näkyviin. Samoin
minäkin. Nämä tämmöiset kohtaukset, jotka itsessään olisivat olleet
naurettavat, ell'ei puheena oleva nainen olisi ollut arvossa pidettävä,
näin ollen meitä arveluttivat, jopa liikuttivatkin. Hänen kasvojensa
muoto oli niitä, joissa siveellinen kunnollisuus kuvautuu ja jotka
vaativat ehdottomasti kunnioitusta. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen
käytöksessään ilmaantui niin paljon suloutta, että kasvojen hiukan
epäsäännölliset piirteet näyttivät komistuvan jok'ainoasta hymystä tai
muusta liikkeestä.
Jos tarkoitukseni olisi kirjoittaa rakkaudesta, niin paljon olisi vielä
kerrottavaa tästä onnettomasta, vaan hyväavuisesta naisesta, joka
jo on kuollut. Mutta siinä jo kylliksi, että olen viitannut yhteen
vankeutemme harvoista tapahtumista.