LXXIX LUKU.

Alussa vuotta 1824 linnan päällikkö, jonka kansliia oli korridorimme

toisessa päässä, muutti muuanne, ja kansina sivuhuoneensa tehtiin nyt

vankihuoneiksi. Arvasimme heti, että uusia valtiovankeja odotettiin

Italiasta.

Ja ennen pitkää tulivatkin kolmannessa rikos-jutussa syypäiksi

tuomitut, kaikki minun ystäviäni tai tuttaviani. Mieleni kaihostui,

kun kuulin heidän nimensä. Borsien oli yksi vanhimpia ystäviäni.

Confalonier'in kanssa tosin olin vasta myöhemmin rakentanut

ystävyysliiton, mutta kuitenkin rakastin häntä kaikesta sydämestäni.

Jos olisin voinut _kovimmalla vankeudella_ taikka millä kidutuksella

tahansa maksaa heidän edestänsä ja vapauttaa heidät, Jumala tietää,

että olisin sen tehnyt! En sano ainoastaan, että olisin pannut henkeni

alttiiksi heidän tähtensä: oi, mitä on panna henkensä alttiiksi? Kärsiä

on paljon suurempi uhri!

Nyt olisin tarvinnut Pater Battistan lohdutuksia, mutta hänen ei enää

sallittu tulla.

Tuli uusia käskyjä hallitukselta kurin ylläpitämisestä. Tuo valli,

joka meillä oli ollut kävelypaikkana, pantiin ensiksikin aitaukseen,

ett'ei kukaan, ei kiikarilla kaukaakaan, voisi meitä nähdä; ja niin

meiltä riistettiin tuo ihana näköala ympärillä oleville kukkuloille ja

laaksossa olevaan kaupunkiin. Mutta ei siinä kylläksi. Päästäksemme

vallille piti meidän, kuten olen kertonut, kulkea halki pihan, jossa

monenkin oli tilaisuus meitä nähdä. Peittääksensä meitä kaikkien

silmiltä, otettiin nyt meiltä pois tuo kävelypaikkakin, ja sen sijaan

määrättiin meille toinen hyvin ahdas, joka oli aivan korridorimme

suussa, pohjaan päin niinkuin huoneemme.

Tämä kävelypaikan muutos meitä suuresti suretti. En ole vielä kertonut

kaikkia entisen paikan etuja. Siellä saimme nähdä ja hyväillä päällikön

poikasia, samassa paikassa, missä olimme nähneet heidän sairaan äitinsä

hänen viimeisinä elin-päivinänsä; siellä juttelimme silloin tällöin

sepän kanssa, jolla siellä oli asuntonsa; kuuntelimme erään kitaraa

soittavan korpraalin iloisia lauluja ja säveleitä; ja päälle päätteeksi

viatonta rakkaudenjuttua -- ei minun eikä ystäväni, vaan erään hyvän

unkarilaisen korpraalinvaimon, joka kaupitteli puun-hedelmiä. Tämä oli,

näet, rakastunut Maroncell'iin.

Jo ennenkuin Maroncelli pantiin minun kanssani asumaan, hän ja tuo

nainen, jotka melkein joka päivä täällä tapasivat toisiansa, olivat

joutuneet jonkunlaiseen ystävyyteen, mutta oikeamielinen, kunniallinen

ja vaatimaton kun oli, Maroncelli ei koskaan aavistanutkaan, minkä

tunteen hän oli herättänyt naisen sääliväisessä sydämessä. Minä vasta

huomautin hänelle sen asian. Hän ei tahtonut uskoa; ainoastaan siihen

katsoen, että saattaisin olla oikeassa, otti hän ollaksensa entistä

kylmäkiskoisempi käytöksessään. Mutta tämä hänen varovaisuutensa ei

suinkaan sammuttanut, vieläpä näytti vaan kiihdyttävän rakkautta

korpraalinvaimon povessa.

Koska jälkimäisen ikkuna ei ollut kuin noin kyynärää vallin yli, niin

hän usein hyppäsi ulos meidän puolellemme, näennäisesti levittääksensä

auringon paisteesen jotakuta vaatetta, tahi muuta askaretta varten,

ja seisoi siinä luoden silmänsä meihin; jos suinkin voi, hän meitä

puhutteli.

Vahtiraukat, aina väsyneinä siitä, ett'eivät saaneet rauhassa

levätä yötään, käyttivät mielellään tilaisuutta ollaksensa tuossa

sopukassa, jossa saattoivat, esimiesten näkemättä, istua alas

nurmikolle nukahtelemaan. Maroncelli silloin oli pahassa pulassa,

niin peittelemättä astui tuon naisraukan rakkaus näkyviin. Samoin

minäkin. Nämä tämmöiset kohtaukset, jotka itsessään olisivat olleet

naurettavat, ell'ei puheena oleva nainen olisi ollut arvossa pidettävä,

näin ollen meitä arveluttivat, jopa liikuttivatkin. Hänen kasvojensa

muoto oli niitä, joissa siveellinen kunnollisuus kuvautuu ja jotka

vaativat ehdottomasti kunnioitusta. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen

käytöksessään ilmaantui niin paljon suloutta, että kasvojen hiukan

epäsäännölliset piirteet näyttivät komistuvan jok'ainoasta hymystä tai

muusta liikkeestä.

Jos tarkoitukseni olisi kirjoittaa rakkaudesta, niin paljon olisi vielä

kerrottavaa tästä onnettomasta, vaan hyväavuisesta naisesta, joka

jo on kuollut. Mutta siinä jo kylliksi, että olen viitannut yhteen

vankeutemme harvoista tapahtumista.

Vankeuteni · 第 84 / 104 题