Tuota kappalaista, johon olin niin tyytyväinen ensimmäisen sairauteni
aikana, olisin mielelläni tahtonut rippi-isäksi, jotta saisimme
tuontuostakin häntä nähdä, sairastamattakin. Mutta hänen sijaansa
kuvernööri määräsi meille Augustino-munkin, nimeltä Pater Battista,
siksi kunnes tulisi Wienistä joko vahvistus tälle tahi jonkun muun
nimitys.
Tästä vaihdosta pelkäsin tappiota meille, mutta siinä erehdyin. Pater
Battista oli enkeli hyvyydessä, kohtelias ja sievä käytökseltään, sekä
osasi syvälti keskustella ihmisen velvollisuuksista.
Me anoimme, että hän usein kävisi meillä. Hän tuli kerran kuukaudessa
ja useamminkin, milloin riitti aikaa. Hän toi meille kuvernöörin
luvalla kirjojakin, ilmoittaen abbotin puolesta, että luostarin koko
kirjasto oli meidän käytettävissämme. Suuri etu olisi meillä ollut
tästä luvasta, jos sitä olisi kauvemmin kestänyt; muutamia kuukausia
käytimme sitä kumminkin hyväksemme.
Rippitoimituksen jälkeen jäi hän kotvan aikaa kanssamme keskustelemaan.
Kaikissa hänen puheissansa ilmaantui suora, jalo ja ihmisen arvoa
ja pyhyyttä harrastava henki. Ei sanaakaan, joka olisi loukannut
hienotunteisuuden lakeja taikka olisi voinut meissä herättää epäluuloa,
että hän tahtoi olla politiikin enemmän kuin Jumalan sanan palvelija.
Noin vuoden aikaa saimme nauttia hänen opettavaa ja uskollista
johdatustaan.
Totta puhuakseni, en alusta oikein luottanut häneen, peljäten, että hän
käyttäisi hienoa älyänsä sopimattomiin tiedustelemisiin. Valtiovangissa
semmoinen epäluulo on hyvin luonnollinen; mutta mikä huojennus, kun se
haihtui, ja minä en löytänyt Herran palvelijassa muuta, kuin Jumalan ja
ihmisyyden asian harrastamista!
Hänellä oli omituinen ja hyvin tehokas tapa lohduttaa meitä. Minä,
esimerkiksi, syytin itseäni vihankiihkosta vankeus-kurin kovuutta
vastaan. Hän vastasi puhumalla ensin vähäisen velvollisuudestamme
kärsiä tyynellä mielin ja anteeksi-antavaisesti; sitten hän kääntyi
kertomaan ja mitä verevimmillä väreillä esittelemään sitä kurjuutta,
jota voi tavata muissakin tiloissa, kuin minun asemassani. Hän oli
oleskellut sekä kaupungeissa että maalla, oppinut tuntemaan sekä
ylhäisiä että alhaisia ja paljon miettinyt inhimillisiä vääryyksiä;
hän osasi hyvin kuvata himoja ja tapoja ihmiskunnan eri luokissa.
Hän minulle näytti, kuinka kaikkialla löytyy mahtavia ja heikkoja,
sortajia ja sorrettuja; kuinka kaikkialla on välttämätöntä joko vihata
lähimmäistänsä taikka rakastaa häntä jalomielisellä suvaitsevaisuudella
ja säälillä. Ne tapaukset, joita hän kertoi muistuttaaksensa minua,
kuinka yleinen on ihmisissä onnettomuus ja mitä hyvääkin se voi
vaikuttaa, eivät tosin sisältäneet mitään erinomaista, päinvastoin
ne olivat aivan jokapäiväistä laatua; mutta niitä kertoessansa hän
käytti niin sattuvia, niin pontevia sanoja, että selvään tunsin, mitä
päätöksiä niistä oli johtaminen.
Niin, jota kerta, kuultuani noita lempeitä nuhteita ja yleviä neuvoja,
paloi sydämeni rakkaudesta hyveesen, en vihannut ketään, vaan olin
altis antamaan henkeni halvimmankin lähimmäiseni edestä, ja kiitin
Jumalata, joka loi minut ihmiseksi.
Onneton se, joka ei tunne synnintunnustuksen ihanuutta, joka,
peljäten olla niin kuin yhteinen kansa, luulee voivansa pitää sitä
pilkkanansa! Siitä, että jokainen jo tietää velvollisuutensa olevan
olla hyvä, ei ensinkään seuraa, että olisi tarpeetonta kuulla siitä
toisenkin muistutusta ja että oma järki ja hyvät kirjat siinä kohden
olisivat kylläksi. Ja, ristiveljen suusanalla on voima, jota ei ole
kirjoilla eikä omilla mietteillämme! Sen vaikutus sydämeen on syvempi,
mahtavampi, sillä se on elävä ja soveltuu kunkin mielentilaan.