Orobonin kuoltua minä taas sairastuin. Luulin pian astuvani ystävä
vainajani jälkiä, ja sitä halusinkin. Ja kuitenkin, olisinko ilman
kaipauksetta voinut erota Maroncelli'sta?
Monta kertaa, kun hän, istuen olkisäkillänsä, lueskeli tahi sepitti
runojansa, taikkapa, niinkuin minäkin, oli ehkä hakevinaan ajanviettoa
noissa toimissa, vaikka todenperästä mietti kohtaloamme, niin minä
häntä katselin murheella, ajatellen: -- Kuinka paljon surkeampi on
sinun elämäsi oleva, kun kuoleman hengähdys on koskenut minuun, kun
näet ruumistani tästä huoneesta ulos kannettavan, kun luot silmäsi
hautausmaalle ja lausut: -- Tuoll' on minun Silvionikin! -- Ja minun
oli sääli tuota poloista jälkeenjäänyttä, ja rukoilin itsekseni, että
minun poismentyäni hänelle annettaisiin toinen kumppani, joka tietäisi
hänestä pitää, niinkuin minä sen tein, taikkapa että Herra pitkittäisi
vaivojani ja soisi minulle rakkaaksi toimekseni lievittää tämän
onnettoman vaivoja, tasan jaellen niitä hänen kanssaan.
En muista, kuinka monta kertaa tautini kohtaukset menivät ja jälleen
tulivat. Maroncellin apu niissä tilaisuuksissa oli rakkaimman veljen
osan-otto. Hän huomasi, milloin puhuminen ei ollut paikallaan, ja
oli silloin ääneti; hän arvasi, milloin hänen sanansa voisivat tehdä
mielelleni hyvää, ja silloin hän aina löysi siihen sopivaa ainetta,
milloin yhtyen minun mielipiteihini, milloin koettaen vähitellen
saattaa niitä toiselle tolalle. Häntä jalompaa henkeä en ole koskaan
tavannut, harvaan hänen vertaistansakaan. Palava oikeuden rakkaus,
lempeä suvaitsevaisuus, suuri luottamus inhimilliseen hyveesen ja
Jumalan apuun, elävä kauneuden aisti, rikas runollinen mielikuvitus,
kaikki parhaat järjen ja sydämen lahjat olivat hänessä yhtyneet,
tehdäksensä häntä minulle rakkaaksi.
Orobonia en unhottanut, joka päivä surin hänen kuolemaansa, mutta
sydäntäni ilahutti ajatella, että tuo armas ystävä, vapaana tuskistaan
ja Jumaluuden helmoissa leväten, ei voinut muuta kuin riemuita
nähdessään, että minulla oli täällä ystävä, yhtä lempeä kuin hänkin
oli ollut. Useampia kertoja näin unissani hänen rukoilevan minun
puolestani, ja näitä unelmia olin taipuvainen pitämään, ei sattumuksen
tuottamina, vaan totisina ilmestyksinä, jotka Jumala oli sallinut
lohdutuksekseni. Kenties näyttäisi naurettavalta, jos ottaisin
esitelläkseni näitä vilkkaita unelmia ja sitä riemua, joka lähti
minulle niistä koko päiväkausiksi.
Ainoa ajatus, joka minua peloitti, oli se mahdollisuus, että
Maroncelli, huonossa terveyden tilassa kun oli, vaikk'ei niin
uhkaavassa kuin minä, saattaisi ennen minua astua hautaan. Joka kerta,
kun hän sairastui, vapisin pelosta; ja kun näin hänen paranneen, se oli
minusta riemupäivä.
Tämä pelko, että kadottaisimme toinen toisemme, kartutti kummankin
hellyyttä. Oi, onpa paljon suloakin noissa pelon ja toivon vaiheissa
ystävän suhteen, joka on meillä enää yksinään jäljellä! Kohtalomme oli
varmaan mitä surkeinta maan päällä löytyy; ja kuitenkin tuo täydellinen
keskinäinen kunnioitus ja ystävyys aikaan saattoi, kesken kaikkia
surujamme, jonkinlaista onnellisuutta, jota me todellakin tunsimme.