Oroboni, kiduttuansa koko talven ja kevään, kävi kesän aikana vielä
huonommaksi. Hän sylki verta ja kääntyi vesitautiin.
Helppo on käsittää huolemme, kun hän makasi viimeisellään niin lähellä
meitä, ja meidän oli mahdoton särkeä tuo julma muuri, joka esti meitä
häntä näkemästä ja antamasta hänelle ystävällistä apuamme.
Schiller toi meille tietoja hänestä. Onneton nuorukainen kärsi kovasti,
mutta hänen mielensä siitä ei koskaan masentunut. Hengen hoitoa sai hän
linnan kappalaiselta (joka, hyväksi onneksi, osasi ranskan kieltä).
Hän kuoli nimipäivänänsä, Kesäkuun 13 p:nä 1823. Muutamaa tuntia
ennen kuin hän heitti henkensä, hän puhui kahdeksankymmen-vuotiaasta
isästänsä ja vuodatti lempeyden kyyneleitä. Sitten kokosi hän mielensä
sanoen: -- Mutta miksi surkuttelen juuri onnellisinta rakkaista
omaisistani, häntä, joka hetken tai toisen perästä on minun tapaava
ijankaikkisuuden rauhassa?
Viimeiset sanat olivat: -- Sydämestä minä annan vihamiehilleni anteeksi.
Hänen silmänsä ummisti Fortini, vainajan ystävä lapsuuden ajoista,
jumalanpelvossa ja rakkaudessa vahva mies.
Oroboni parka! Kuinka meitä värisytti, kun sanoina tuli, että sinä
et ollut enää! Me kuulimme niiden ääniä ja askeleita, jotka tulivat
ruumista ottamaan, ja näimme ikkunasta rattaat, joissa se vietiin
hautausmaalle! Kaksi tavallista vankia veti niitä, neljä vahtia oli
ruumista saattamassa. Me seurasimme silmillämme tuota surullista
saattoa kalmistoon saakka. Nyt se astui aitauksen sisään ja seisattui
erääsen pohjukkaasen: siellä oli hauta kaivettuna.
Kului kotvanen, rattaat vetäjineen vartijoineen palasivat takaisin.
Yksi näistä oli Kubitsky. Hän virkkoi minulle (kaunis ajatus,
odottamaton noin oppimattomalta ihmiseltä): -- Olen tarkkaan pannut
merkin sille paikalle, missä hauta on, jotta, jos joku sukulainen tai
ystävä kerran saisi luvan ottaa vainajan luita, viedäksensä niitä
kotimaahan, niin löytyisi se paikka, missä ne lepäävät.
Kuinka usein olin kuullut Orobonin lausuvan, ikkunastaan katsellen
tuota kalmistoa: -- Tarpeen olisi minun tottua siihen ajatukseen, että
tuolla minäkin tulen mätänemään, ja kuitenkin täytyy tunnustaa, että
se ajatus minua kammottaa. Tuntuu minusta, niinkuin ruumiin ei olisi
täällä niin hyvä olla, kuin oman kalliin saarentomme mullassa.
Sitten hän nauroi ja lausui: -- Lapsellista! Kun vaatteus on kulunut ja
pois pantava, mitäpä väliä, minne se heitetään?
Toisen kerran hän taas arveli: -- Kuolema lähestyy, koen valmistaita,
mutta armaisempi se olisi yhdellä ehdolla: jos minun sallittaisi yhden
ainoan kerran käydä isäni huoneessa, syleillä vanhuksen polvia ja saada
häneltä sananen siunaukseksi; sitten kuolla!
Huoahtaen hän lisäsi: -- Jos tämä kalkki on välttämättömästi
tyhjennettävä, oi minun Jumalani, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!
Ja vielä viimeisenä elämänsä aamuna lausui hän, suudellen
ristiin-naulitun kuvaa, jonka Kral hänelle tarjosi: -- Sinä, joka
olit Jumalan poika, sinäkin kauhistuit kuolemaa ja lausuit: _Jos
mahdollista, niin ota pois minulta tämä kalkki!_ Anna anteeksi, jos
minäkin niin sanon. Mutta toistanpa toisetkin Sinun sanasi: _Ei
kuitenkaan niin kuin minä tahdon, mutta niin kuin Sinä!_