Minulle annettiin paperia ja kirjoitusneuvot, kirjoittaakseni
vanhemmilleni.
Koska tuo lupa oikeastaan oli suotu kuolemaisillansa olevalle, joka
tahtoi sanoa rakkaillensa viimeiset jäähyväisensä, niin pelkäsin, että
kirjeeni, jos se sisältäisi jotakin aivan toista, jäisi lähettämättä.
Sentähden en pannut siihen muuta, kuin mitä hartaimman ja lempeimmän
anomuksen vanhemmilleni, veljille ja sisarille, että he tyytyisivät
kohtalooni, niinkuin itsekin siihen tyydyin.
Kirje pääsikin menemään, kuten monta vuotta myöhemmin sain tietää, kun
vihdoin palasin isäni katon alle. Se oli ainoa, jonka vanhemmat pitkän
vankeuteni aikana minulta saivat. Minä heiltä en saanut yhtäkään; sillä
kaikki heidän kirjeensä pidätettiin Wienissä. Sama oli muittenkin kovan
onnen kumppalieni kohtalo kirjevaihdossa.
Lukemattomin kerroin pyysimme armosta saada paperia ja
kirjoitustarpeita opintoja varten ja käyttää rahojamme kirjojen ostoon.
Meidän anomustamme ei koskaan otettu korviin.
Sillä välin kuvernööri yhä salli meidän lukea hallussamme olevia
kirjoja.
Hänen suosionsa kautta oli meillä jonkun aikaa parempaa ruokaakin,
mutta valitettavasti se etu ei kauan kestänyt. Hän oli, näet,
suostunut, että ruokaa meille ei tuotaisi vankilan _ravintolasta_, vaan
päällikön omasta kyökistä. Siihen tarpeesen hän oli määrännyt jonkun
lisäsumman. Tämä päätös ei sitten saanut asianomaista vahvistusta,
mutta niinkauan kun se oli voimassa, oli se suuri lievitys minulle.
Maroncelli'kin toipui vähäisen. Mutta Oroboni raukalle se tuli liian
myöhään.
Tämä jälkimmäinen oli kumppaliksensa saanut ensin asian-ajajan
Solera'n, sitten pappismiehen Fortini'n.
Kun meitä näin oli pantu kaksittain, uudistettiin tuo vanha kielto
puhutella toisiamme ikkunasta, sillä uhalla, että ken ei kiellosta
huolisi, hän tulisi jälleen olemaan yksinään. Joskus, totta puhuen,
tätä kieltoa vastaan kuitenkin rikottiin jonkun tervehdyksen vuoksi,
mutta pitempiä puheita emme enää pitäneet.
Maroncellin ja minun mielenlaatuni oli täysin sopusointuinen. Toisen
lujuus tuki toista. Jos jompikumpi oli allamielin taikkapa äissään
kurjan tilamme johdosta, niin tiesipä toinen häntä jälleen ilahuttaa
jollakin leikkipuheella tahi sopivilla järkisyillä. Iloinen hymy
huojensi melkein aina murheitamme.
Niin kauan kun meillä oli kirjoja, niin ne, vaikka jo niin monesti
läpiluetut, että osasimme ne ulkoa, kumminkin tarjosivat meille hyvää
hengen ravintoa, antaen aihetta uusiin tutkimuksiin, vertailuihin,
päätöksiin, oikaisuihin j.n.e. Me luimme, tahi paremmin mietiskelimme
suuren osan päivästä äänettöminä; pakinalle annettiin sijaa päivällisen
ja kävelyn aikana ja sitten koko illan kuluessa.
Maan-alaisessa luolassa Maroncelli oli sepittänyt useampia hyvin
kauniita runoja. Niitä hän nyt luki minulle ja teki yhtämittaa uusia.
Samoin tein minäkin. Ja muistomme harjaantui pitämään niitä kaikkia
koossa. Merkillinen oli tosiaankin se kyky, jonka saavutimme muistossa
sepittää pitkiä runokappaleita, silotella niitä ja uudestaan silitellä
lukemattomin kerroin, kunnes saimme ne yhtä täydelliseksi, kuin suinkin
olisi ollut mahdollista kirjoittamalla. Niin sepitti Maroncelli
vähitellen, pitäen kaikki muistossaan, tuhansittain sekä lyyrillisiä
että eepillisiä värssyjä. Minä kirjoitin _Leoniero da Dertona_ nimisen
murhenäytelmän, ynnä niitä näitä muitakin.