Se mielen-ponnistus, jota sakramentin sovelias nauttiminen
vaati, näytti tyhjentävän elinvoimani, mutta itse teossa se oli
minulle hyödyksi, koska se vaivutti minut tuntikausia kestävään,
virkistyttävään uneen. Herätessäni näin Schillerin ja Kralin luonani ja
tartuin heidän käteensä, kiittäen heitä hoidosta.
Schiller virkkoi: -- Silmäni on tottunut näkemään sairaita, löisinpä
vetoa, ett'ette kuole.
-- Ettekö ole mielestänne, arvelin minä, lausunut huonoa ennustusta
minusta?
-- En, vastasi hän; elämän kurjuus on suuri, se on kyllä totta, mutta
ken sitä kantaa jalolla mielellä ja nöyryydellä, hänellä on aina siitä
etua.
Ja hän lisäsi: -- Jos jäätte eloon, niin toivon, että muutaman päivän
perästä saatte suuren lohdutuksen. Olette pyytäneet saada nähdä
Maroncelli'a?
-- Monta kertaa olen jo pyytänyt, mutta turhaan; nyt en uskalla enää
toivoakaan.
-- Toivokaatte, toivokaatte, herra, ja uudistakaa pyyntönne!
Sen teinkin samana päivänä. Päällikkö niinikään arveli, että minun tuli
toivoa, luullen todenmukaiseksi, että saisin en ainoastaan Maroncelli'a
nähdä, vaan myöskin hänet sairaanhoitajaksi, jopa myöhemmin
eroittamattomaksi huonekumppaliksikin.
Koska meidän kaikkien valtiovankien terveytemme oli enemmin tahi
vähemmin pilaantunut, niin kuvernööri oli Wienissä tehnyt pyynnön,
että meitä pantaisiin kaksittain asumaan, niin että toinen voisi olla
toiselle avuksi.
Olin myös anonut lupaa kirjoittaa viimeiset jäähyväiset omaisilleni.
Toisen viikkokauden lopulla tuli tautini käännekohta, ja vaara oli
ohitse.
Olin jo nousemassa, kun eräänä aamuna ovi aukeni, ja näin päällikön,
Schillerin ja lääkärin juhlallisesti astuvan sisään. Ensinmainittu
kiirehti luokseni ja lausui: -- Nyt on meillä lupa panna Maroncelli
teidän kanssanne yhteen asumaan, sekä antaa teidän kirjoittaa kirje
vanhemmillenne.
Ilo vei minulta hengen, niin että tuo hyvä päällikkö, joka sydämensä
viehätyksestä oli unhottanut varovaisuuden vaatimuksia, luuli minun jo
olevan hukassa.
Toinnuttuani ja muistoni palattua, anoin, että tuota onnea minulta ei
viivytettäisi. Lääkäri suostui, eikä aikaakaan, niin Maroncelli oli
sylissäni.
Oi, mikä sanomaton hetki se oli! -- Sinä elät? kuului kummaltakin
puolen. Oi ystäväni! veljeni! mikä onnen päivä on meille vielä
koittanut! Jumalalle kiitos siitä!
Mutta iloomme, joka oli ääretön, yhtyi myöskin ääretön sääli.
Maroncelli'n hämmästys, nähdessään minua surkastuneena, ei kumminkaan
voinut olla niin suuri, sillä hänellä oli tieto äskeisestä kovasta
taudistani. Mutta minä, vaikka tiesinkin hänen paljon kärsineen, en
voinut ajatella hänen niin kauheasti entisestään muuttuneen. Tuskin
tunsin hänet enää. Hänen kerta niin kauniit ja kukoistavat kasvonsa
näyttivät nyt vaan murheen, nälän, pilaantuneen ilman ja pimeän
vankihuoneen kammottavia jälkiä.
Yhtähyvin meitä lohdutti se varmuus, että tästä lähin saisimme, enää
eroamatta, nähdä ja kuulla toisiamme. Lukemattomia asioita meillä oli
haastella, muistella ja toistamiseen kertoa! Kuinka suloiselta tuntui,
kun huomasimme, että uskonnon asioissa olimme yksimielisiä ja että,
vaikka molemmat vihasimme tietämättömyyttä ja raakuutta, niin emme
kantaneet vihaa ketäkään ihmistä vastaan, vaan surkuttelimme ainoastaan
niitä, jotka ovat tietämättömiä ja raakoja, ja rukoilimme heidän
puolestaan!