Pysyin vielä jaloillani Tammikuun 11 p:ään asti 1823. Sinä aamuna
noustessani tunsin jotenkin vähän päänkivistystä, mutta taipuisuutta
joutumaan tainnoksiin. Polveni vapisivat, ja tuskin kykenin
hengittämään.
Orobonikin oli jo pari kolme päivää sairastanut eikä jaksanut
vuoteeltansa.
Minulle tuotiin liemeni, mutta tuskin maistoin siitä lusikallisen,
niin kaaduin hermotonna maahan. Kotvasen kuluttua korridori-vahti
sattui katsomaan sisään oven aukosta, ja nähdessään minut pitkälläni
lattialla, särkynyt vati vieressäni, hän luuli minun kuolleen ja huusi
Schilleriä.
Päällikkökin saapui paikalle, haettiin heti lääkäri, ja minä pantiin
vuoteelle. Vähitellen toinnuin jälleen.
Lääkäri sanoi vaaran olevan käsissä ja antoi irroittaa raudat. Muuten
hän määräsi minulle jotakin sydäntä virkistävää, jota vatsani ei
kuitenkaan voinut säilyttää. Päänkivistys kasvoi hirvittävässä määrässä.
Tehtiin paikalla ilmoitus kuvernöörille, joka puolestaan lähetti
kuriirin Wieniin, saadaksensa käskyä, millä lailla minua piti hoitaa.
Vastattiin, että lasarettiin minua ei pantaisi, mutta muutoin
hoidettaisiin samalla huolella kuin lasaretissa olevia. Paitsi sitä
valtuutettiin päällikkö omasta kyökistään laittamaan minulle liemiä ja
soppia, niinkauan kuin tauti oli kovimmillaan.
Tämä viimeksi mainittu huolenpito alussa ei paljoa auttanut; ei
kelvannut minulle mikään ruoka eikä juoma. Tauti pahentui päivä
päivältä koko viikkokauden aikana; olin yöt päivät houreissa.
Kral ja Kubitsky annettiin minulle hoitajiksi, ja he suorittivat
hartaasti tehtävänsä.
Milloin vaan aivoni oli vähänkin selvillä, Kral virkkoi aina:
-- Luottakaa Jumalaan; Jumala yksinään on hyvä.
-- Rukoilkaa minun puolestani, lausuin minä, ei, että Hän tekisi minut
terveeksi, mutta että Hän katsoisi kärsimyksiäni ja kuolemaani syntieni
sovitukseksi.
Kral neuvoi minua pyytämään sakramenttia.
-- Ell'en sitä ole pyytänyt, vastasin, niin lukekaa se mieleni
heikkouden viaksi; se olisi minulle suureksi virvoitukseksi.
Pyyntöni ilmoitettiin päällikölle, ja linnan kappalainen tuli minua
ripittämään.
Tehtyäni synnintunnustuksen sain ehtoollisen ja pyhän voitelun.
Tämä pappi, nimeltä Sturm, oli minulle mieleen. Ne aatteet, joita
hän esitti Jumalan oikeudesta, ihmisten vääryydestä, anteeksi-annon
velvollisuudesta sekä tämän maailman menojen turhuudesta, eivät
olleet jokapäiväistä laatua, vaan todistivat hänellä olevan ylevän ja
valistuneen mielen, sekä todellista Jumalanpelkoa ja ihmisrakkautta
tuntevan sydämen.