Eräänä iltana vahtimme olivat erittäin hyvänsuopia, niin ett'emme
vaivanneet itseämme ääntä alentamalla. Maroncelli maakolossaan, pitäen
kiinni ikkunasta, kuuli meitä ja eroitti minun ääneni. Nyt hän ei
malttanut mieltänsä, ja laittoi tervehdyksensä laulamalla, kysyen,
miten voin, ja lausuen mielipahaansa siitä, ett'ei vielä voinut
saavuttaa meille lupaa asua yhdessä. Sitä armoa olin minäkin pyytänyt,
mutta ei päällikkö Spielberg'issä eikä Brünnin kuvernööri uskaltaneet
omin päin sitä suoda. Molemminpuolinen harras pyyntömme oli esitetty
keisarille, mutta tähän asti ei ollut vastausta tullut.
Ennenkin olin joskus kuullut hänen laulavan, mutta sanoja eroittamatta
ja tuskin tuokion kerrassaan, koska häntä aina kiellettiin jatkamasta.
Nyt hän kohotti äänensä paljon enemmin eikä tullut niin pian estetyksi;
liikutettuna minä ymmärsin kaikki ja vastasin. Niin keskustelu jatkui
neljänneksen tuntia. Vihdoin tapahtui vahtien vaihto vallilla, ja uudet
vahdit eivät olleet yhtä suosiollisia. Meidän täytyi vasten tahtoamme
totella heidän uhkasanojansa.
Kuvatessani itselleni Maroncelli'a, miten hän jo aikoja oli hiukunut
tuossa kurjassa huoneessa, epäilemättä murtuneena terveydeltään ja
murheen painamana, oli sydämeni pakahtua surusta.
Vihdoin puhkesin itkuun, mutta siitä ei tullut huojennusta. Päätäni
rupesi kovasti kivistämään, ankara kuume punastutti kasvojani. En
pysynyt seisaallani ja heittäysin olkisäkille. Väristykset karttuivat,
rintaani poltti kauheat värveet. Luulin kuolevani sinä yönä.
Huomispäivänä kuume oli lakannut ja rinnan tuska vähennyt, mutta
aivoissani tuntui palava tuli, ja tuskin taisin kääntää päätäni
kärsimättä hirveätä vaivaa.
Ilmoitin Orobonille, mimmoinen tilani oli. Hänkin sanoi kituvansa
tavallista enemmän.
-- Ystäväni, lisäsi hän, ei ole kaukana se päivä, jolloin jompikumpi
meistä on kykenemätön nousemaan ikkunaan. Joka kerta, kun näin yhdymme,
voi olla viimeinen. Olkaamme siis valmiit, niin yksi kuin toinenkin,
joko kuolemaan tahi jäämään ystävänsä jäljelle.
Hänen äänensä oli heltynyt; enkä minä kyennyt vastaamaan. Seisoimme
hetkisen äänetönnä, sitten hän jatkoi:
-- Onnellinen sinä, joka osaat saksaa! Voit edes tehdä
synnintunnustuksesi papille. Olen pyytänyt Italian kieltä taitavaa
pappia, mutta sain vastaukseksi, ett'ei semmoista ole täällä. Jumala
toki näkee haluni, ja totta puhuen, siitä kun Veneziassa tunnustin, en
luule itselläni olevan mitään, joka omaatuntoani painaisi.
-- Minä sitä vastoin, vastasin, kävin Veneziassa tunnustuksella sydän
täynnä vihaa, joka oli pahempi, kuin jos olisin sakramenttia kieltänyt.
Mutta nyt jos vaan saan papin, niin lupaan sinulle varmaan, että
tunnustan sydämeni pohjasta ja annan kaikille anteeksi.
-- Herran siunaus tulkoon sinulle! huudahti hän; sinä annat minulle
suuren lohdutuksen. Tehkäämme, niin, tehkäämme kumpainenkin, mitä
suinkin on mahdollista, ollaksemme yhdessä ijankaikkisessa autuudessa,
niinkuin näinä kurjuuden päivinä olemme olleet!
Seuraavana päivänä odotin turhaan ikkunassa. Schilleriltä kuulin
Orobonin kovasti sairastuneen.
Kahdeksan tahi kymmenen päivää siitä hän jaksoi paremmin ja tervehti
minua taas. Minä tosin kiduin, vaan pysyin vielä pystyssä. Kului pari
kuukautta, niin häneltä kuin minulta, terveyden ja kivulloisuuden näin
vuoroa vaihdellessa.