Yllämainitut keskustelut, milloin Orobonin, milloin Schillerin tahi
muiden kanssa, eivät kuitenkaan vieneet kuin vähän osan vuorokauteni
neljästäkolmatta tunnista; useinpa en saanutkaan tilaisuutta edellisen
kanssa puhua.
Mitä tein yksinäisyydessäni?
Tässä koko päiväjärjestyksen!: Nousin aina päivän koittaessa ylös,
astuin makuulavan pääpuolelle ja tein aamurukouksen, pitäen kiinni
ikkunan ristikosta. Orobonikin jo oli ikkunassaan taikka ei viipynyt
tulemasta. Tervehdittyämme toinen toistamme kumpikin jatkoi äänetönnä
hartauttaan. Jos luolamme olivat kauheat, niin luonto tuolla ulkona
oli sitä ihanampi. Taivas, edessämme oleva maisema, elävien olentojen
liike laaksossa, maalaistyttöjen raikkaat äänet ja laulut, tuo kaikki
ilahutti meitä ja antoi meidän hartaasti tuntea Hänen läsnä-oloansa,
joka on niin mahtava hyvyydessään, ja jonka apua me niin suuresti
tarvitsimme.
Sitten tapahtui vahtien tarkastuskerta. He katselivat ympäriinsä
huoneessa, oliko kaikki paikallaan, tarkastivat rautani renkaasta
renkaasen, oliko se eheä vai särjetty, joko tapaturmasta tahi
häijyydestä. Tätä he kumminkin tekivät ainoastaan käskyn
noudattamiseksi, koska hyvin tiesivät, että minun oli mahdoton särkeä
rautaa. Jos oli päivä, jolloin lääkäriä odotettiin, niin Schiller
kysyi, tekikö mieli häntä puhutella, ja noudatti meidän toivomustamme.
Kun tarkastus oli tehty joka huoneessa, palasi Schiller ja hänen
kanssaan Kunda, jonka tehtävänä oli huoneiden lakaiseminen.
Sitten taas kotvanen, niin tuotiin aamiainen. Se oli puoli-vadillinen
punaista lihalientä ja kolme hyvin ohutta leipäviipaletta. Minä söin
leivän ja jätin liemen.
Aamiaisen perästä rupesin lukemaan. Maroncelli oli tuonut mukanansa
paljon kirjoja Italiasta, ja muutkin kumppalimme niinikään, mikä
enemmän, mikä vähemmän. Kaikista yhteensä tuli jonkinmoinen kirjasto.
Paitsi sitä oli meillä toivo saada sitä lisätä omilla rahavaroillamme.
Vielä ei ollut tullut keisarilta vastausta pyyntöömme saada lukea
kirjojamme ja ostaa uusia; mutta sillä välin Brünnin kuvernööri
_toistaiseksi_ soi meille luvan pitää itsekunkin kaksi kirjaa luonamme
ja vaihtaa, milloin mieli teki. Yhdeksän aikaan tuli päällikkö
ja lääkäri, jos häntä oli pyydetty. Heidän mentyään jatkoin taas
lukemistani kello yhteentoista asti, joka oli päivällisen hetki.
Sitten ei ollut mitään käyntiä auringon laskuun saakka, jolloin
Schiller ja Kunda toivat raitista vettä, ja hetkistä myöhemmin
päällikkö vahtien kanssa tuli tarkastamaan huoneitamme ja rautojamme.
Joku tunti päivässä, milloin ennen päivällistä, milloin sen jälkeen,
vahtimiesten mieltä myöten, oli ulkokävelylle määrätty.
Iltatarkastuksen perästä oli paras ja pisin keskusteluaikamme, Orobonin
ja minun; harvemmin aamulla taikka heti päivällisen perästä, ja se
lyhyimmiten.
Välistä vahtimiehet olivat niin sääliväisiä, että sanoivat meille: --
Vähä hiljemmin, hyvät herrat, muuten me saamme edesvastausta.
Toisin kerroin taas eivät olleet huomaavinansa puhettamme, mutta jos
näkivät kersantin olevan tulemassa, niin pyysivät meitä vaikenemaan,
kunnes tämä oli mennyt; ja heti hänen mentyänsä sanoivat: -- Nyt,
herrat, saatte puhua, mutta niin hiljaan, kuin suinkin mahdollista.
Joskus yksi ja toinen näistä sotamiehistä rohkaisi mielensä siinä
määrässä, että puhutteli meitä, vastasi kysymyksiimme ja kertoi uutisia
Italiasta.
Muutamiin kysymyksiin emme vastanneet mitään, vaan pyysimme heitä
olemaan ääneti. Luonnollista oli, että epäilimme, olivatko kaikki nuo
sydämenpurkaukset vilpittömiä vai juonia, joilla meitä tahdottiin
urkkia. Yhtähyvin luulen pikemmin, että nämä miehet puhuivat
rehellisesti.