Kerroin ystävälleni siitä synkkämielisyydestä, jota olin kärsinyt
ollessani hänestä erilläni; ja hän sanoi niinikään olleensa taistelussa
samaa vihollista vastaan.
-- Käyttäkäämme, arveli hän, sitä vähää aikaa, joka nyt meille taas on
suotu, vahvistaaksemme toinen toistamme uskonnon avulla. Puhukaamme
Jumalasta; innostukaamme Häntä rakastamaan; muistakaamme, että Hän on
oikeus, viisaus, hyvyys, kauneus, kaikki mitä parasta me haluamme.
Totisesti sanon sinulle, että kuolema ei ole kaukana minusta.
Ijankaikkisesti olen sinua kiittävä, jos autat minua näinä elämäni
viimeisinä päivinä olemaan niin harras uskossa, kuin minun olisi
pitänyt olla koko elin-aikani.
Keskusteluimme aineena oli nyt aina kristillinen filosofiia ja sen
etevyys, tuon turhanpäiväisen aistillisen filosofiian rinnalle
asetettuna. Molemmat riemuitsimme havaitessamme, mikä sopusointu
on Kristin-uskon ja järjen välillä, ja että kirkon oppi perustuu
mitä puhtaimpiin uskonsääntöihin ja puhtaimpaan siveysoppiin eikä
inhimillisen tietämättömyyden joutaviin kyhäyksiin.
-- Ja jos sattumalta, jota emme saata toivoa, me vielä pääsisimme
jälleen muitten ihmisten seuraan, sanoi Oroboni, olisimmeko niin
pelkurimaisia, ett'emme uskaltaisi Evankeliumia tunnustaa, että
häpeisimme, jos ken arvelisi vankeuden heikontaneen järkemme voimia, ja
uskomme siis syntyneen hengellisestä heikkoudesta?
-- Oroboni ystäväni, virkoin minä, sinun kysymyksestäsi jo arvaan,
mitä siihen itse olet vastaava, ja niin minäkin vastaan. Kurja on olla
muiden mielipiteen orjana, vaikka itse on vakuutettu siitä, että he
ovat väärässä. En usko, että sinä, yhtä vähän kuin minäkään, tulet
semmoiseen halpuuteen syypääksi.
Näissä sydämen-purkauksissa tulin eräässä asiassa horjahtaneeksi. Olin,
näet, Julianolle vannonut, ett'en kellekään puhuisi, mainitsemalla
hänen oikeata nimeänsä, meidän välisistä seikoistamme. Nyt kerroin ne
Orobonille, lisäten: -- Ulkona maailmassa tämä asia ei koskaan pääsisi
huuliltani, mutta täällä me seisomme haudan partaalla, ja joskin sinä
olisit vapauteen palaava, niin tiedän kumminkin voivani luottaa sinuun.
Tuo jalo mies oli ääneti.
Vihdoin hän alkoi nuhdella minua salaisuuden rikkomisesta. Moite oli
paikallansa, sillä ei mikään ystävyys, olkoonpa se kuinka sydämellinen
ja puhdas tahansa, voi valtuuttaa semmoiseen lupauksen rikkomiseen.
Mutta tehty oli tehty, ja Oroboni käänsi sen minulle hyväksi. Hänkin
oli tuntenut Julianon ja tiesi kertoa yhtä ja toista hyvää hänen
elämästään. -- Tämä mies, lisäsi hän, on työskennellyt niin paljon
kristityn tapaan, että hän tuskin on kantava tuota uskontoa vihaavaa
mieltänsä hautaan saakka. Toivokaamme, toivokaamme! Ja sinä Silvio,
muista sydämestäsi antaa hänelle pahat oikkunsa anteeksi ja rukoilla
hänen puolestaan!
Näitä sanoja olen pyhinä pitänyt.