Palatessani eräänä aamuna kävelymatkaltani, oli Orobonin huoneen ovi
auki, ja sisällä seisoi Schiller, joka ei huomannut minun tuloani.
Vahtimiehet kiirehtivät ovea sulkeaksensa, mutta ennätinpä heidän
edellensä ja syöksin sisään Orobonin syliin.
Schiller hämmästyi: -- Tuhat tulimmaista! -- ja kohotti sormensa
uhaten. Mutta hänen silmänsä himmentyivät kyyneleistä, ja hän virkkoi
nyyhkytelien: -- Oi Jumalani, armahda näitä nuorukaisraukkoja ja minua
ja kaikkia onnettomia, Sinä, joka itsekin olit niin onneton maan päällä!
Molemmat vahtimieheni itkivät ja samoin vahti korridorissakin, joka
tuli sinne. Oroboni sanoi: -- Silvio, Silvio, tämä päivä on yksi
armaimpia elämässäni! -- Minä en tiedä, mitä hänelle sanoin; olin
ilosta aivan ihastuksissa.
Kun Schiller vihdoin rukoili meitä eroamaan, eikä käynyt olla
tottelematta, niin Oroboni purskahti katkeraan itkuun, sanoen:
-- Yhtynemmekö koskaan enää maailmassa? Enkä sitten ole häntä nähnyt!
Muutamia kuukausia myöhemmin tuo huone oli tyhjä, ja Oroboni lepäsi
hautausmaalla, joka ikkunastani, oli näkyvissä!
Tämän yhtymishetken perästä tuntui kuin jos ystävyytemme olisi tullut
kahta hartaammaksi, kuin jos emme voisi elää ilman toinen toistamme.
Hän oli kaunis, jalomuotoinen nuorukainen, mutta kalpea kasvoiltaan
ja kivulloinen. Silmissä vaan oli elon virkeyttä. Hänen ruumiillinen
heikkoutensa vielä enensi hellyyttäni häntä kohtaan, ja samaa tunsi
hänkin minun suhteeni. Kumpikin aavisti todenmukaiseksi, että
jompikumpi ennen pitkää tulisi itkemään toisen kuoloa.
Parin päivän kuluttua hän sairastui. Minä en tehnyt muuta, kuin
huokailin ja rukoilin hänen edestänsä. Muutamien kuumekohtausten
perästä hän hiukan tointui ja tuli taas ikkunaan puhumaan. Oi, mikä
lohdutus uudestaan kuulla hänen ääntänsä!
-- Älä petä itseäsi, virkkoi hän; ei ole paljon enää jäljellä. Valmista
mielesi minua kadottamaan, ja tue minua lujuudellasi.
Niinä päivinä piti huoneittemme seiniä valkeiksi kalkittaman, ja
siksi aikaa me muutettiin maakerrokseen. Kovaksi onneksi meitä ei
pantu vierekkäin asumaan. Schiller sanoi minulle, että Oroboni jaksoi
hyvin, mutta minä pelkäsin, ett'ei hän tahtonut puhua totta, vaan että
Orobonin jo ennaltaan heikko terveys turmeltuisi tässä maanalaisessa
luolassa.
Jospa edes olisin nyt saanut olla naapurina armaalle Maroncelli'lle!
Ainakin oli minun tilaisuus kuulla hänen ääntänsä, ja huolimatta
vahtien huudoista me tervehdimme toisiamme laululla.
Sill'aikaa Brünnin ylilääkäri tuli meitä katsomaan, lähetettynä kenties
niiden ilmoitusten johdosta, joita päällikkö täältä oli laittanut
Wieniin niukan ruo'an aikaansaattamasta heikkoudestamme, taikkapa
sentähden, että vangeissa hyvin tarttuvainen kerpukki oli par'aikaa
vallallaan.
Minä kun en tietänyt hänen käyntinsä syytä, luulin hänen tulleen
sentähden, että Oroboni taas olisi kääntynyt sairaaksi. Pelko, että
tämä kuolisi, teki minut sanomattoman levottomaksi. Mieltäni valloitti
synkkä alakuloisuus ja halu kuolla. Uudestaan itsesurma johtui
ajatuksiini. Taistelin sitä vastaan, vaan väsyneen matkustajan tavalla,
joka tosin arvelee: -- Velvollisuuteni on vaeltaa perille asti, --
mutta samassa mahtava tunne pakoittaa häntä heittäytymään maahan
lepäämään.
Olin kuullut puhuttavan eräästä vanhasta Böömiläisestä, joka vähää
ennen yhdessä näistä pimeistä luolista oli surmannut itsensä
halkaisemalla pääkallonsa seinään. En voinut mielestäni torjua
pois kiusausta tehdä samoin. Kenties houreeni olisi mennyt niinkin
pitkälle, ell'ei verensylky keuhkoistani olisi saanut minua uskomaan,
että kuolema jo itsestäänkin oli tulemassa. Kiitin Jumalaa, että hän
suvaitsi vapauttaa minut tällä tavoin, varjellen minua epätoivossa
tekemästä, mitä järkeni tuomitsi synniksi.
Mutta Jumala päinvastoin tahtoi minua hengissä pitää. Tuo verensylky
huojensi vaivojani. Pääsin taas vankilan ylikertaan, jossa parempi
päivänvalo ja Orobonin naapurius teki elämän minulle jälleen rakkaaksi.