Eräänä iltana seisoimme, Oroboni ja minä, kukin ikkunassamme ja
surkuttelimme toisiamme siitä, että saimme nälkää nähdä. Sillä välin
kohotimme vähän äänemme, ja vahdit heti huutamaan. Kovaksi onneksi
päällikkö sattui juuri sielläpäin käymään, ja katsoi velvollisuudekseen
kutsua Schillerin luoksensa ja nuhdella häntä kovasti, ett'ei pitänyt
meitä paremmassa kurissa.
Schiller tuli hyvin suuttuneena minun luokseni valittamaan ja kielsi
minua vastedes puhumasta ikkunasta. Tahtoipa, että minä, lupaisin olla
sitä tekemättä.
-- En, vastasin, en tahdo sitä luvata.
-- Tuhat tulimmaista! huudahti hän. Minulle sanotte: en tahdo! minulle,
joka sain aika löylyn teidän tähtenne!
-- Olen pahoillani, hyvä Schiller, että sen saitte, olen todellakin
siitä pahoillani; mutta en tahdo luvata, mitä en tiedä pitäväni.
-- Ja miks'ette sitä pitäisi.
-- Siksi ett'en voi; sillä yhtämittainen yksinäisyys on minulle niin
kova tuska, ett'en millään lailla saattaisi pidättää haluani äännähtää
ja pyytää naapuriltani vastausta. Ja jos naapurini ei vastaisi, niin
puhuttelisin vaikka ristikkoa ikkunassa, kukkuloita tuolla vastapäätä
ja ohitse lentäviä lintuja.
-- Mitä hitto! ette siis tahdo mulle luvata?
-- En, en, en! yhä huusin.
Hän heitti maahan rämisevän avainkimppunsa ja toisti:
-- Tuhat tulimmaista! -- Sitten, minua syleillen, hän huudahti:
-- No, täytyykö minun luopua ihmisluonnostani noitten avainlurjusten
tähden? Te olette herra kuin olla pitää, ja se on hyvä, ett'ette tahdo
ruveta sanansyöjäksi. Niin totta tekisin minäkin.
Otin avaimet lattialta ja annoin ne hänelle, sanoen:
-- Nämä avaimet eivät olekaan mitään lurjuksia, kosk'eivät ole voineet
kunniallisesta korpraalista, kuin olette, tehdä pyöveliä.
-- Jos pelkäisin, että ne voisivat sen tehdä, vastasi hän, niin veisin
ne asianomaisille ja sanoisin: ell'ette tahdo antaa mulle muuta leipää
kuin pyövelin, niin otan sauvan ja astun mieron teille.
Tuossa hän otti liinan taskustansa, pyyhkäsi kyyneleen silmistään ja
kohotti ne taivasta kohden, kädet ristissä kuni rukoilevan. Minä tein
samoin, myöskin äänettömästi. Hän tiesi, että minä rukoilin hänen
puolestaan, ja minä, että hän teki sen minun puolestani.
Pois lähtiessään hän virkkoi matalalla äänellä: -- Kun puhutte kreivi
Orobonin kanssa, niin tehkää se niin hiljaa, kuin suinkin mahdollista.
Sillä voitatte kaksi etua: toinen on se, että minä pääsen herra
päällikön nuhteista, ja toinen, ett'ei kukaan kuule puheitanne,
jotka... tarvinnenko sanoa... jos niitä kerrottaisiin sille, jolla on
valta rangaista, saattaisivat häntä yhä enemmän suututtaa.
Minä vakuutin hänelle, että huuliltamme ei lähtenyt koskaan sanaa,
joka, vaikka kenelle kerrottuna, voisi tehdä pahennusta.
Tosiaankin, semmoinen varoitus ei ollut meille tarpeen. Kaksi vankia,
jotka pääsevät toisiansa puhuttelemaan, tietävät varsin hyvin käyttää
semmoista kieltä, että voivat puhua vaikka mitä, minkään vakoilijan
ymmärtämättä.