Vallin toisessa päässä oli päällikön asunto; toisessa asui yksi
korpraaleista vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Kun näin jonkun
tulevan ulos näistä asunnoista, minä nousin ylös ja astuin lähemmäksi,
ja kaikki osoittivat minulle kohteliaisuutta ja osan-ottoa.
Päällikön rouva oli jo kauan ollut kivulloisena ja surkastui
surkastumistaan. Silloin tällöin kannettiin hänet kantotuolissa
ulko-ilmaan. En voi sanoa, kuinka hänen säälinsä kohtalostamme
liikutti minua. Hänen katsantonsa oli suloinen ja ujo, mutta ujoudesta
huolimatta hän tuontuostakin loi minuun katsauksen, täynnä vahvaa
luottamusta.
Kerran virkoin hymyillen hänelle: -- Tiedättekö, rouva, että teidän
muotonne johtaa muistooni naisen, joka oli mulle rakas.
Punastuen vastasi hän suloisella yksinkertaisuudella: -- Älkää siis
unhottako minua, kun olen kuollut; sulkekaa rukouksiinne minunkin
poloisen sieluni sekä pienoiset poikani, jotka jäävät jälkeeni
maailmassa.
Siitä päivästä alkaen hän ei noussut vuoteeltansa, enkä häntä enää
nähnyt. Muutaman kuukauden hän vielä riutui, sitten hän kuoli.
Hänellä oli kolme poikasta, kauniit kuin enkelit, yksi vielä
rintalapsi. Äiti parka syleili niitä usein minun nähdessäni ja
huokasi: -- Kuka tietää, mikä nainen on tuleva heidän äidiksensä minun
kuoltuani! Olkoonpa ken hyvänsä, niin Jumala antakoon hänelle äidin
sydämen näitäkin kohtaan, joita hän ei ole synnyttänyt! -- Ja hän itki.
Tämä rukous, nämä kyyneleet ovat tuhat kertaa muistuneet mieleeni.
Äidin kuoltua, minä usein syleilin noita lapsukaisia, uudistaen
vainajan rukousta. Ajattelin omaa äitiäni sekä niitä palavia rukouksia
minun puolestani, joita epäilemättä nousi hänen hellästä sydämestään,
ja nyyhkien virkoin: -- Oi, onnellisempi on se äiti, joka kuollessaan
jättää vielä ala-ikäisiä poikia, kuin se, joka, kasvatettuansa niitä
lukemattomissa huolissa, näkee ne pois temmattavan!
Kaksi hyvää vanhaa naista seurasi tavallisesti noita lapsia, toinen
päällikön äiti, toinen täti. Heidän teki mieli kuulla elämäkertani, ja
minä sen kerroinkin heille lyhykäisesti.
-- Meitä surettaa, sanoivat he, ja todellinen murhe kuvautui heidän
kasvoissaan, meitä surettaa, ett'emme voi teitä millään auttaa. Mutta
olkaa varma siitä, että rukouksissamme emme teitä unhota ja että,
jos kerran armo kohtaa teitä, se on oleva juhlapäivä koko meidän
perheellemme.
Edellisellä näistä naisista, jota useimmin näin, oli tavaton
sulopuheisuus lohduttaessa. Minä kuuntelin häntä pojan
kiitollisuudella, ja hänen sanansa painuivat syvästi mieleeni.
Nämä sanat eivät sisältäneet mitään minulle uutta, mutta yhtä hyvin ne
vaikuttivat uutuuden voimalla: -- Että onnettomuus ei ihmistä alenna,
jos itse on minkään-arvoinen, vaan päinvastoin jalostuttaa; -- että jos
voisimme tarkoin käsittää Jumalan tuumat, niin häväisimme monestikin,
että surkuteltavampi on voittaja kuin voitettu, riemuitseva kuin
itkevä, rikas kuin se, jolta kaikki on ryöstetty; -- että erittäin
huomioon otettava on Jumal'ihmisen osoittama ystävällisyys onnettomia
kohtaan; -- että meidän tulee iloita, jos saamme kantaa ristiä, jota
Jumalankin hartiat ovat kantaneet.
Vaan nämä hyvät vanhukset, joita niin mielelläni puhuttelin, muuttivat
perheellisistä syistä pian pois Spielberg'istä, ja lapsetkin herkesivät
vallilla käymästä. Tämä kato suretti minua.