Ensipäivinä siellä oli määrätty, että kaksi kertaa viikossa kukin sai
käydä ulkona tunnin aikaa. Sittemmin tätä virvoitusta suotiin meille
miten milloinkin, ja vihdoin joka päivä, paitsi pyhinä.
Itsekukin vietiin ulos yksittäin, kaksi vartijaa kivääri olalla mukana.
Minä kun asuin korridorin ylipäässä, kuljin ulosmennessäni ohitse
kaikkien italialaisten valtiovankien kammioita, paitsi Maroncellin,
joka yksinään sai tuolla alhaalla riutua.
-- Onnea matkalle! kuiskahti jokainen ovensa aukosta; vaan minun ei
suotu seisahtua heitä tervehtimään.
Astuttiin alakertaan, mentiin halki ison pihan ja ulos vallille, joka
oli etelään päin, ja josta näkyi Brünnin kaupunki ja avara ala sen
ympäristöä.
Pihalla oleskeli paljon tavallisia vankeja, jotka menivät tahi tulivat
töistänsä tahi kävelivät ryhmittäin, tarinoiden keskenänsä. Niiden
joukossa oli rosvoja Italiastakin, jotka suurella kunnioituksella
tervehtivät minua, lausuen toisillensa:
-- Tuo ei ole rosvo, kuten me, mutta onpa kuitenkin hänen vankeutensa
kovempi kuin meidän.
Ja todellakin oli heillä paljon enemmän vapautta, kuin minulla.
Näitä ja muitakin lauseita kuulin ja vastasin ystävällisesti heidän
tervehdyksiinsä. Yksi heistä sanoi kerran: -- Teidän tervehdyksenne,
hyvä herra, ilahuttaa minua. Kenties te näette kasvoissani jotain, joka
ei osota konnamaisuutta. Onneton himo saattoi minut rikokseen; mutta,
herra, konna en ole!
Ja hän purskahti itkuun. Minä ojensin hänelle käteni, vaan hän
ei saanut siihen tarttua. Vartijat työnsivät hänet takaisin, ei
häijyydestä, vaan käskynsä johdosta, sillä ei suvaittu kenenkään
minua lähestyä. Ne sanat, jotka vangit virkkoivat minulle, olivat he
parhaasta päästä keskenänsä puhuvinaan, ja jos vahtimiehet huomasivat
niiden minua tarkoittavan, niin he paikalla vaativat äänettömyyttä.
Kuljeskelipa siellä pihalla muitakin linnan ulkopuolelta olevia
henkilöitä, jotka kävivät vieraissa päällikön, kappalaisen, kersantin
tahi korpraalien luona. -- Kas tuossa yksi noita Italialaisia, yksi
noita Italialaisia! kuiskasivat he keskenään, ja seisattuivat minua
katselemaan. Usein kuulin heidän sanovan saksankielellä, jota eivät
luulleet minun ymmärtävän: -- Tuo herra raukka ei pääse vanhaksi
elämään; onhan kuolema hänen kasvoissaan.
Totta olikin että, vaikka terveyteni ensin oli ollut paranemaan päin,
minä kuitenkin kiduin huonon ruoan tähden ja tunsin tuontuostakin
kuumeen kohtauksia. Töin tuskin jaksoin vetää rautani kävelypaikalle
asti, jossa laskeusin alas nurmikolle ja jäin tavallisesti siihen
istumaan, kunnes tuntini oli lopussa.
Vieressäni vahtimiehet seisoivat tai istuivat, ja me juttelimme.
Toinen, nimeltä Kral, oli Böömiläinen, joka, vaikka talonpoikaista
sukua ja köyhä, oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, jota hän
sitten oli omin neuvoin kartuttanut, älykkäästi miettien maailman
menoa ja ahkerasti lukien kaikkia kirjoja, mitkä vaan sai käsiinsä.
Klopstock, Wieland, Goethe, Schiller ja moni muu Saksan parhaimpia
kirjailijoita olivat hänelle tunnetut, ja hän osasi ulkoa lukemattomia
paikkoja, joita luki minulle taitavuudella ja innolla. Toinen vahti
oli Puolalainen nimeltä Kubitsky, oppimaton, mutta kohtelias ja
ystävällinen. Pidin paljon heidän seurastaan.