Totta sanoakseni, jos olikin rangaistus kova ja kiihoittavaa laatua,
niin oli kuitenkin meillä se harvinainen onni, että kaikki ne,
jotka näimme, olivat hyväluontoisia. He eivät voineet helpoittaa
surkeata tilaamme muulla kuin suosiollisella ja kohtuullisella
käytöksellä, ja sitä ei puuttunut keltakaan. Jos vanhan Schillerin
ulkopuoli olikin hiukan karkea, niin sitä korvasi ylenmäärin hänen
sydämensä jalous. Yksin tuo kurja Kundakin (se vanki, joka toi meille
päivällisen sekä kolme kertaa päivässä vettä) tahtoi näyttää meille
osan-ottavaisuuttansa. Hän lakaisi huoneitamme kaksi kertaa viikossa.
Eräänä aamuna käytti hän tilaisuutta, kun Schiller oli mennyt pari
askelta ovesta, tarjotaksensa minulle kappaleen vehnäleipää. En sitä
ottanut, vaan puristin sydämellisesti hänen kättään. Se puristus
liikutti häntä, ja hän virkkoi huonolla saksankielellä (hän oli näet
puolalainen): -- Herra, teille annetaan nykyään niin vähän ruokaa, että
varmaan kärsitte nälkää.
Sitä minä tosin kielsin, mutta sanoihini ei käynyt luottaminen.
Nähdessään, ett'ei yksikään meistä voinut syödä sitä ruokaa, joka ensi
päivinä oli tarjona, lääkäri määräsi meille mitä siellä sanottiin
"neljännes-osuudeksi", s.o. sairashuoneen ruokaa. Siihen kuului
päiväänsä kolme hyvin vähäistä määrää helppoa soppaa, suupalanen
lampaanpaistia ja vehnäleipää ehkä kuusi luotia. Mikäli terveyteni
parani, sikäli ruokahalunikin kasvoi, ja tuo "neljännes" tuntui
todellakin liian vähältä. Koetin palata tuohon terveiden ruokaan, vaan
siitä en hyötynyt, se kun niin inhoitti, ett'en voinut sitä ollenkaan
syödä. Täytyihän siis tyytyä tuohon "neljännekseen". Enemmän kuin
vuoden aikaa sain näinmuodoin kokea nälän tuskaa. Ja tätä tuskaa saivat
vielä suuremmassa määrässä kokea muutamat kumppaleistani, jotka, ollen
minua rotevammat, myöskin olivat runsaampaan ruokaan tottuneet. Tiedän,
että muutamat heistä ottivat leipää Schilleriltä ja kahdelta muulta
meille määrätyltä vartijalta, jopa tuolta hyvältä Kundaltakin.
-- Kaupungissa hoetaan, että herroille täällä annetaan hyvin vähän
ruokaa, sanoi kerran minulle parranajaja, eräs haavurimme oppipoika.
-- Se on totta, vastasin suoraan.
Seuraavana lauantaina (hän tuli aina lauantaisin) tahtoi hän antaa
minulle salaa suuren vehnäleivän. Schiller ei ollut sitä huomaavinansa.
Minä jos olisin totellut vatsaani, olisin ottanut lahjan vastaan,
mutta pysyin vahvana kiellossani, jott'ei tuo poika poloinen joutuisi
kiusaukseen uudistaa anteliaisuuttansa, sillä ajan pitkään se olisi
käynyt hänelle raskaaksi.
Samasta syystä kielsin minä Schillerinkin tarjoomuksia. Useampia
kertoja hän toi minulle kappaleen keitettyä lihaa, väittäen ett'ei
se hänelle maksanut mitään, että se oli vaan tähteitä, joista hän
ei tietänyt mitä tehdä, vaan antaisi muille jos minä kieltäisin
j.n.e. Mieleni kyllä teki sitä nielaista, mutta arvelin, että jos nyt
ottaisin, niin eikö hän siitä saisi syytä tuoda minulle joka päivä
jotakin uutta.
Ainoasti kaksi kertaa, kun hän minulle tarjosi vadillisen kirsimarjoja,
ja niinikään, kun kerran toi muutamia päärynöitä, en voinut haluani
hillitä. Sitä sain jälestäpäin katua, juuri sentähden, että siitä
lähtien hän ei herjennyt enää tarjoomasta.