Toivomme oli -- ja se toteutuikin -- että matalammallakin äänellä
voisimme kuulla, mitä toinen sanoi toisellensa, ja että vahtien
joukossa joskus olisi sääliväisempiäkin, jotka eivät olisi
huomaavinansa pakinaamme. Kokemuksen ja ahkeran harjoituksen
avulla opimme sovittelemaan ääntämme niin, että toinen kuuli sen
täydellisesti, mutta muut eivät sitä kuulleet taikka luulivat
erehtyneensä. Kuitenkin sattui silloin tällöin, että kuuntelijoilla
oli hienompi aisti, kuin luulimme, taikka että itse unhotimme
varovaisuutemme. Silloin uudistettiin noita uhkasanoja ja
ovenpaukutuksia, ja, mikä oli vielä pahempi, Schiller raukka ja
päällikkö suuttuivat.
Vähitellen saimme varakeinomme yhä parempaan kuntoon, niin että
tiesimme, mikä neljännes tuntia milloinkin oli puheellemme sovelias,
mitkä vahdit olivat muita sävyisämpiä tahi vähemmän terävä-aistisia,
ja että itse tiesimme aina hillitä ääntämme. Oliko tuo sitten oman
neuvokkaisuutemme vai muittenko yhä edistyvän suosiomielen ansioksi
luettava, se vaan on varma, että vihdoin saimme joka päivä kylläksi
jutella, melkein kenenkään asianomaisen väliintulematta.
Keskenämme syntyi hellä ystävyys. Hän kertoi minulle elämänsä vaiheita,
minä hänelle omiani; toisen tuskat ja lohdutukset tulivat toisenkin
omiksi. Tämä side oli kummallekin tueksi. Kuinka usein, unettoman yön
perästä, kumpikin meistä, astuen ikkunaansa ja tervehtien ystävää sekä
kuullen hänen rakasta ääntänsä, tunsi sydämessään surun väistyvän
ja uuden toivon heräävän! Toinen oli vakuutettu olevansa toiselle
hyödyksi, ja tämä vakuutus synnytti suloisen ystävyyden-kilpailun
ajatuksissamme, se synnytti sen tyytyväisyyden, jota ihminen tuntee
kurjimmassakin tilassa, jos hän voipi auttaa lähimmäistänsä.
Jokainen keskustelu jätti jälkeensä halun vielä jatkaa ja selvittää,
ollen elävänä ja ainaisena kiihoituksena järjelle, muistolle,
mielikuvitukselle ja sydämelle.
Alussa, muistaessani Julianoa, en uskaltanut oikein luottaa tämänkään
uuden ystävän vakavuuteen. Ajattelin näet: -- Tähän asti erimieltä ei
ole meissä ilmestynyt, mutta päivänä tahi toisena voin häntä jossakin
kohden suututtaa, niin että hän vetäytyy pois minusta.
Tämä pelko pian haihtui. Mielipiteemme sointuivat yhteen kaikissa
tärkeämmissä kohdissa. Siinä vaan eroitus, että hänen jalossa
sydämessään, jota kova onni ei ollut voinut kukistaa, eli mitä puhtain
ja täydellisin luottamus Kristin-uskoon, kun sitä vastoin minun
uskoni jonkun aikaa oli ollut horjuvainen ja ajoittain näytti vallan
sammuneeltakin.
Hän vastusti epäilyksiäni suurella hartaudella ja pätevillä
perusteilla; minä tunsin hänen olevan oikeassa ja myönsin sen, mutta
siitä huolimatta epäilykseni yhäti tulivat jälleen. Niinpä on kaikkien
niiden laita, joilla evankeliumi ei ole sydämessä, jotka kantavat vihaa
muita kohtaan ja vaan ylpeilevät itsestään. Hengen silmä voi tuokioksi
nähdä ja käsittää totuuden; mutta heti kun totuus ei ole sille mieleen,
niin se on valmis epäilemään ja koettaa kääntyä muuanne.
Oroboni tiesi mainiosti esitellä minulle, mitä syitä ihmisellä on
olla sovinnollinen vihamiestensä kanssa. Milloin vaan puhuin jostakin
henkilöstä, jota minä vihasin, niin Oroboni aina otti puolustaaksensa
häntä. Ja sitä hän teki ei ainoastaan sanoilla, vaan myöskin hyvällä
esimerkillä. Muutamat olivat tehneet hänelle pahaa, ja hän tosin
sitä valitti: mutta samalla hän antoi kaikille anteeksi, ja jos
tiesi jostakin kertoa jotakin hyvää, niin teki sitä mielellään.
Mielenkiihko, joka, siitä hetkestä kun kuulin tuomioni, oli minua
vallinnut ja pitänyt uskottomana, kesti vielä muutamia viikkoja;
sitten se herkesi kokonaan. Orobonin hyvät avut olivat vetäneet minut
puoleensa. Ahkeroiden niitä omistaakseni itsellenikin, tulin ainakin
hänen jälkiänsä käymään. Kun uudestaan kykenin vilpittömästi sulkemaan
kaikkia ihmisiä rukouksiini, ketäkään vihaamatta, silloin epäilykseni
uskonnon asioista haihtuivat pois: _Ubi caritas et amor, Deus ibi est_.
(Missä lempeyttä ja rakkautta, siinä Jumalakin on.)