Sillä välin tehtiin meille vankivaatteet. Viittä päivää myöhemmin
tuotiin minulle uusi vaatteukseni.
Siihen kuului sarkahousut, oikealta puolen harmaat ja vasemmalta
ruskeat; liivi ja tröijy samanväriset, kuin housut, mutta jälkimäinen
vastapäisessä järjestyksessä; sukat olivat paksua villaa, paita oli
piikkoa, karkea ja okainen, kuin todellinen katumus-paita, kaulassa
liinariepu samaa ainetta, kuin paita; jalkineet olivat mustaamatonta
nahkaa, nauhoilla sidottavat; lakki valkoinen.
Tämän puvun täytteenä oli raudat jaloissani eli ketjut toisesta
säärestä toiseen, joitten päät alasimella naulattiin toisiinsa kiini.
Seppä, joka tätä oli tekemässä, sanoi vartijalle, luullen minun
saksankielessä taitamattomaksi: -- Kipeänä kuin mies näyttää olevan,
tämä leikki olisi joutanut olla tekemättä; ei kulu kahta kuukautta,
niin kuoleman enkeli tulee häntä vapauttamaan.
-- _Möchte es sein!_ (jospa niin tapahtuisi!) -- arvelin minä,
taputtaen häntä olkapäälle.
Miesparka hypähti ylös hämmästyksestä, sitten virkkoi:
-- Toivon, ett'en ole mikään profeetta, sillä soisin mielelläni, että
aivan toista lajia olisi se enkeli, mikä on teidät vapauttava.
-- Pikemmin kuin elää näin, eikö pitäisi kuolemankin enkeliä
tervetulleena?
Seppä nyykähytti myönnytystä, ja meni säälien pois.
Tosiaankin olisin suonut herkeäväni elämästä, mutta itsesurmaan en
ollut taipuvainen. Luotin siihen, että keuhkojeni heikkous ennen pitkää
vapauttaisi minut tästä kurjuudesta. Niin ei ollut Jumalan tahto.
Matkan vaivat olivat voimiani kovin raukaisseet; lepo tuotti ne minulle
jälleen.
Tuokio siitä kun seppä oli lähtenyt, niin kuulin vasaran kalketta
alakerroksesta. Schiller oli vielä huoneessani.
-- Kuuletteko tuota kalketta? virkoin hänelle. Varmaan he panevat
raudat Maroncelli raukalle.
Ja tätä sanoessani kuristui sydämeni niin, että horjahdin ja ilman
vanhuksen tuetta olisin kaatunut. Yli puolen tuntia olin milt'ei
tainnoksissa. En voinut puhua, suoneni tuskin tykytti ja kylmä hiki
juoksi päästä jalkoihin, ja kuitenkin käsitin kaikki, mitä Schiller
sanoi, muistin selvästi menneitä ja tunsin, mitä silloin oli käsillä.
Päällikön käsky ja vahtien uutteruus olivat tähän asti pitäneet liki
vankilat äänettömyydessä. Kolme neljä kertaa oli tosin korvaani
soinut joku italialainen laulu, mutta heti se oli vaiennut vahtien
huudosta. Niitä oli useampia ikkunaimme alaisella vallilla ja yksi itse
korridorissa; tämä jälkimäinen lakkaamatta käveli ovilla kuuntelemassa
ja ovenaukkoihin katselemassa, kieltääksensä vähintäkin melua.
Eräänä iltapäivänä (milloin vaan tuo hetki muistuu mieleeni,
niin tunnenpa povessani aivan samat liikutukset kuin silloinkin)
vahdit sattuivat olemaan vähemmin valveillansa, ja minä sain
kuulla laulettavan hiljaa, mutta selvään erästä kotimaista laulua
lähimmäisessä huoneessa. Mikä ilo, mikä viehätys!
Nousin olkisäkiltäni, kurotin korviani, ja laulun herjettyä purskahdin
itkuun.
-- Kuka olet, sa onneton? huudahdin, kuka olet? Sano nimesi. Minä olen
Silvio Pellico.
-- Oi Silvio! huusi naapurini, vaikk'en sua itseäsi tunne, pidän sua
jo aikoja sitten rakkaana. Tule ikkunalle, niin puhumme vartijoista
huolimatta.
Hyppäsin ikkunalle, hän sanoi minulle nimensä, ja me vaihdoimme
muutamia ystävyyden sanoja.
Se oli kreivi Antonio Oroboni, kotoisin Rovigon seudulta,
yhdeksänkolmatta vuoden vanha.
Voi, puhettamme heti katkaisi vahtien uhkaava ääni! Tuo korridorissa
oleva paukutti kovasti pyssynperällä milloin minun, milloin Orobonin
oveen. Ensin emme tahtoneet, emme voineet totella; vihdoin vahtien
kiroukset tulivat semmoisiksi, että vaikenimme, luvaten toisillemme
jatkaa, heti kun vahdinvaihto oli tapahtunut.