Torstai-aamuna, vaivaloisen yön jälkeen, raukaistuna, luut kuin
särkyneinä kovasta vuoteestani, olin aivan hiessä. Tarkastuskunta tuli.
Päällikköä ei ollut; tuon sopimattoman tunnin tähden kävi hän vähän
myöhemmin luonani.
Sanoin Schillerille: -- Katsokaapas, kuin olen hien vallassa. Jo minua
alkaa viluttaa; olisi tarpeen heti vaihtaa paita.
-- Mahdotonta! -- huusi hän jyrkkään.
Mutta salaa teki viittauksen silmällä ja kädellä. Toisen korpraalin ja
sotamiesten mentyä, hän käänsihe vielä ovessa viittaamaan.
Hetken perästä hän tuli jälleen, tuoden yhden omia paitojansa, kahta
pitemmän minua.
-- Teille, sanoi hän, se on hiukan pitkä, mutta tätä nykyä ei ole
toista.
-- Tuhannen kiitoksia, ystäväni, mutta koska toin mukanani
Spielberg'iin koko kapsäkin täynnänsä liinavaatteita, niin eihän
toki minua kiellettäne omiani käyttämästä. Jospa tekisitte hyvin ja
menisitte pyytämään herra päälliköltä yhtä noista paidoistani minua
varten.
-- Hyvä herra, ei ole lupa antaa teille omia liinavaatteita. Joka
lauantai annetaan yksi vankilan paita teille samoin kuin muillekin.
-- Kunnon vanhus, sanoin hänelle, te näette, mikä on tilani.
Luultavasti tästä en enää hengissä pois muuta; siis en voi millään
palkita hyvyyttänne.
-- Hävetkää, herra, huudahti hän, hävetkää! Puhua palkinnosta sille,
joka ei voi auttaa! joka töintuskin voi salaisuudessa lainata sairaalle
rievun, millä kuivata hikeä valuvia jäseniänsä!
Kursauksitta hän heitti tuon pitkän paidan päälleni ja meni nuristen
ulos, paiskaten oven kiinni ikäänkuin vihapäissä.
Parin tunnin perästä toi hän minulle kappaleen mustaa leipää.
-- Siin' on kahden päivän määrä.
Sen sanottuaan hän rupesi raivomielisesti kävelemään.
-- Mikä teillä nyt on? sanoin hänelle. Oletteko minulle vihainen?
Otinpa toki paidan, jonka hyväntahtoisesti lainasitte.
-- Olen vihainen tuolle lääkärille, joka kyllä, vaikka tänään on
torstai, saisi ottaa vaivakseen tulla tänne!
-- Malttakaamme! --
Sanoin "malttakaamme!", mutta tosiaan en tietänyt enää, millä tavalla
malttaa tuolla puulavalla, jolla ei ollut pään-alustakaan; niin luitani
kolotti kaikissa kohdin.
Kello yhdentoista aikaan tuli Schiller jälleen ja hänen kanssaan eräs
vanki, joka toi minulle päivällisen. Oli kaksi rautaruukkua, toisessa
huonoa soppaa, toisessa kaaliksia, höystetyt liemellä semmoisella, että
haju jo inhoitti.
Koetin tuota soppaa niellä lusikallisen; oli mahdotonta.
Schiller ehtimiseen muistutti: -- Teidän täytyy väkisenkin tottua tähän
ruokaan; muutoin käypi teidän samoin kuin jo on käynyt monen muun, että
saatte tyytyä vähäiseen leipään ja lopuksi kuolette nääntymyksestä.
Perjantai-aamuna tuli vihdoin tohtori Bayer. Nähdessään, että olin
kuumetaudissa, hän määräsi minulle olkisäkin ja vaati, että minut
muutettaisiin luolastani ylempään kerrokseen. Se oli mahdotonta, ei
ollut sijaa. Mutta kun asia oli ilmoitettu kreivi Mitrovskylle, Määrin
ja Sleesian kuvernöörille, joka asui Brünnissä, niin tuli häneltä
vastaus, että koska terveyteni tila oli arveluttava, niin oli lääkärin
neuvoa noudattaminen.
Uuteen huoneeseni tuli toki vähän päivänvaloa; ja kiivettyäni pienoisen
ikkunan ristikolle, sain nähdä alla olevan laakson, jonkun osan
Brünnin kaupunkia, etukaupungin monine puutarhoineen, hautausmaan,
Luostarin järven, sekä vielä nuo metsäkukkulat, joiden takana leviävät
Austerlitz'in kuuluisat kentät.
Tämä näköala viehätti minua. Oi, jos vaan Maroncelli olisi saanut
nauttia sitä minun kanssani!