Iltasella tuli linnan päällikkö, hänen kanssaan Schiller, eräs toinen
korpraali ja kaksi sotamiestä, tarkastusta pitämään.
Kolme tarkastusta vuorokaudessa oli käsketty pitää: aamuin, illoin ja
sydän-yönä. Joka nurkkaa tarkkaan katseltiin; sitten nuo alhaisemmat
menivät ja päällikkö (joka aamuin ja illoin aina tuli) jäi vähäksi
aikaa puhumaan kanssani.
Kun ensikerran näin tuon lähetyskunnan, niin outo ajatus nousi
mieleeni. Tuntematta vielä tuota tukalaa tapaa ja kuumeen houreissa
ollen, luulin heidän tulevan minua surmaamaan, ja tartuin vierelläni
oleviin ketjuihin, halkaistakseni otsan siltä, joka tulisi lähelle.
-- Mitä tuossa teette! sanoi päällikkö. Emmehän tule mitään pahaa
teille tekemään. Tämä on vaan tavallinen käynti, jonka teemme joka
vankilassa katsellaksemme, että kaikki on niin, kuin asetus vaatii.
Epäilin vielä; mutta nähdessäni Schillerin lähenevän ja ystävällisesti
ojentavan minulle kätensä, luotin häneen, laskin ketjut ja otin tuon
käden omiini.
-- Voi kuinka kuuma! virkkoi hän päällikölle. Jos voisitte edes antaa
hänelle olkisäkin vuoteelle!
Tämän hän lausui semmoisella osan-otolla, että se oikein liikutti
sydäntäni.
Päällikkö koetti suoneni tykytystä ja surkutteli. Mies oli hyvin
ystävällinen käytökseltään, vaan ei uskaltanut mitään tehdä ilman
käskyttä.
-- Täällä on ankara edesvastaus minullakin, sanoi hän. Ell'en
säntilleen tee, mitä on käsketty, niin saatan virkani kadottaa.
Schiller väänteli huuliansa; löisinpä vetoa, että hän itseksensä
arveli näin: -- Jos minä olisin päällikkö, en toden totta olisi
varovainen tuohon määrään; eihän suureksi viaksi voi lukea, jos omalla
edesvastauksella tekeekin, mitä silminnähtävä tarvis vaatii, ja mikä ei
laisinkaan haittaa valtakunnan turvallisuutta.
Yksin jäätyäni, sydämeni, joka jonkun ajan oli paatunut hartauden
tunteita vastaan, pehmittyi taas rukoilemaan. Rukoilin taivaan
siunausta Schillerille ja lopetin näillä sanoilla: -- Suo Jumala,
että havaitsisin muissa jotakin hyvää, joka vetäisi sydämeni heidän
puoleensa; tahdon mielelläni kärsiä kaikki vankeuden vaivat, kun vaan
saan lähimmäisiäni rakastaa. Oi, vapauta minua ihmisvihan raskaasta
taakasta!
Sydän-yönä kuulin taas askeleita käytävässä. Avaimet kirisivät, ovi
aukeni. Siinä oli korpraali ja kaksi sotamiestä, katselmuksella.
-- Missä on vanha Schiller ystäväni? -- kysyin kaipauksella. Hän oli,
näet, seisahtanut käytävässä.
-- Tässä olen, tässä olen, vastasi hän.
Heti hän tuli vuoteeni ääreen, koetti uudestaan suontani, huolellisna
kumartuen ylitseni, aivan kuin hellä isä sairaan poikansa vuoteen
vieressä.
-- Ja nyt minä muistan, että huomenna on torstai! mutisi hän itsekseen;
vasta torstai!
-- Mitä tuolla tahdotte sanoa?
-- Sitä, että lääkärin on tapa tulla ainoastaan maanantaisin,
keskiviikkoisin ja perjantaisin aamulla. Huomenna siis hän ei tule.
-- Olkaa siitä huoleti.
-- Olla huoleti, minun olla huoleti! Koko kaupungissa ei puhuta muusta,
kuin herrojen tulosta; lääkärille se asia ei voi olla tuntematon.
Minkä hiiden tautta hän ei ole vaivannut itseänsä tullaksensa kerran
ylimääräiseen aikaan?
-- Kukaties hän tullee huomenna, vaikka onkin torstai.
Vanhus ei virkkanut mitään muuta, puristi vaan kättäni karhun voimalla,
niinkuin hän olisi tahtonut sitä musertaa. Vaikka koski, se kuitenkin
minua ilahutti. Se oli semmoinen ilo, jota rakastunut tuntee, kun
hänen kaunottarensa tanssissa astuu hänen jalallensa; tuskasta hänen
tekisi mieli hautaa, mutta sen sijaan hän hymyilee ja tuntee itsensä
onnelliseksi.