Jos jostakusta ihmisestä, joka ensin näyttää meistä häijyltä, sittemmin
saamme paremman ajatuksen, niin me silloin, lähemmältä tarkastaen
hänen kasvojansa, hänen ääntänsä, hänen käytöstänsä, luulemme niissä
havaitsevamme selviä kunnollisuuden merkkejä. Perustuuko tämmöinen
havainto todelliselle pohjalle? Minun luullakseni se usein on vaan
mielikuvituksen tuoma. Näyttiväthän vast'ikään nämä samat kasvot, tämä
sama ääni ja käytös selviä pahuuden merkkejä. Ajatuksemme muututtua
miehen siveellisestä arvosta, myöskin fysionoomisten havaintoimme
päätelmät heti muuttuvat. Kuinka usein kunnioitamme kasvoja, jotka
tiedämme kelpo miesten omiksi, vaan jotka, tavallisten kuolevaisten
omina, eivät laisinkaan herättäisi meissä kunnioituksen tunteita! Ja
samaten päinvastoinkin. Nauroinpa kerran eräälle naiselle, joka seisoi
ihailemassa Catilinan muotokuvaa, jonka hän luuli olevan Collatinon, ja
väitti siinä havaitsevansa Collatinon jaloa murhetta Lucrezian kuoleman
johdosta. Ja kuitenkin nuo erehdykset ovat niin tuiki tavallisia.
Myönnän kyllä, että löytyy hyvien ihmisten kasvoja, joissa selvästi
kuvautuu hyvä mielenlaatu, samoin pahojen kasvoissa usein paha
mielenlaatu astuu hyvinkin näkyviin. Sitä vaan väitän, että useammissa
kohdissa on mahdoton edeltäpäin päättää ulkomuodosta, minkälainen
ihmisen siveellinen arvo on.
Sanalla sanoen, nyt kun vanha Schiller oli jossakin määrässä voittanut
suosiotani, otin häntä tarkemmin katsellakseni, eikä hän enään
ensinkään ollut vastenmielinen. Totta sanoakseni, hänen puheessaan,
joskin se tuntui hiukan karkealta, huomasin luonnollisen jaloudenkin
osoituksia.
-- Korpraalina, virkkoi hän, olen minä turvapaikakseni saanut tämän
surullisen vankivartijan-viran; Jumala tietää, että minulla on siitä
paljoa enemmän murhetta, kuin jolloin panin henkeni alttiiksi sodassa.
Nyt kaduin, että olin äskettäin niin jyrkästi käskenyt hänen antaa
minulle juoda.
-- Schiller ystäväni, sanoin tartttuen hänen käteensä, turhaan te
kielsitte olevanne hyvä, sillä minä sen tunnen: ja koska nyt kerran
olen joutunut tähän kurjaan tilaan, niin kiitän taivasta siitä, että
olen saanut teidät vartijaksi.
Hän kuunteli sanojani, pudisti päätänsä ja vastasi hieroen otsaansa,
niinkuin se, jolla on rasittava ajatus aivoissa:
-- Minä olen paha, herra; ne saivat minut tekemään valan, jota en
koskaan ole rikkova. Olen, näet, velkapää kohtelemaan kaikkia vankeja,
heidän tilaansa katsomatta, ilman mitään sääliä ja vähintäkään
väärinkäytöstä sallimatta, ja ennen kaikkia valtiovankeja. Keisari
tietää, mitä hän tekee, minun velvollisuuteni on häntä totella.
-- Te olette kunnon mies, ja minä pidän arvossa sitä, mitä te pidätte
omantunnon vaatimana. Ken vilpittömästi tottelee omantunnon käskyä, voi
tosin erehtyä, mutta Jumalan edessä hän on puhdas.
-- Herra raukka! olkaa kärsivällinen, ja surkutelkaa minua.
Tehtävissäni olen kivenkova, mutta sydän... sydän on täynnä surua,
ett'en voi lievittää onnettomien kärsimyksiä. Mieleni teki sanoa teille
se.
Olimme kumpikin liikutettuna. Hän sanoi suovansa, että malttaisin
mieleni, ett'en vimmastuisi, kuten tuomitut useinkin, ja pakoittaisi
häntä kovuuteen itseäni vastaan.
Sitten hän taas virkkoi karkealla äänellä, ikäänkuin salataksensa
minulta osan säälistänsä:
-- Nyt mun täytyy lähteä.
Vielä kerran hän kääntyi takaisin, kysyen, kuinka kauan olin noin
raskaasti yskinyt, ja päästi kirouksen lääkäriä vastaan, ett'ei hän
tullut sinä samana iltana minua katsomaan.
-- Teillä on kova kuumetauti, lisäsi hän; ainakin minä tuon tunnen.
Teidän olisi edes olkisäkki tarpeen, mutta ilman lääkärin käskyä ei
meidän ole lupa antaa sitä teille.
Hän lähti ja pani oven lukkoon. Minä heittäysin tuolle kovalle lavalle,
kuumeen ja rinnantuskien ahdistaessa, mutta vähemmin rauhatonna,
vähemmin vihastuneena ihmisiin, vähemmin kaukana Jumalasta.