Kaikista surkeinta oli, kun jätettyänsä hyvästi niin monelle rakkauden
esineelle, ei ollut kuin yksi ainoa ystävä jäljellä, yhtä onneton kuin
itsekin, ja tästäkin täytyi erota! Maroncelli näki nyt eron hetkellä,
kuinka sairas minä olin, ja surkutteli minua, niinkuin hän ei olisi
toivonut eläissään enää saada nähdä minua; -- minä taas katselin
sääliväisesti häntä ikäänkuin elonvoimasta loistavaa kukkaa, joka
kenties ainiaksi temmattiin pois auringon elähyttävästä valosta. Ja
tämä kukka, oi, kuinka se tosiaankin surkastui! Se kyllä sai vielä
kerran nähdä päivän valon, mutta voi, missä tilassa!
Kun nyt olin yksinäni tuossa hirveässä luolassa ja kuulin salpojen
narisevan, ja kun puoli-hämärässä, joka pääsi sisään vaan pienestä
korkealla olevasta ikkunasta, eroitin tuon paljaan makuu-lavan ja
muurissa olevat mahdottomat ketjut, niin laskeusin kauhistuneena
lavalle, otin nuo ketjut käteeni ja tarkastin niiden pituutta, luullen
niitä minulle määrätyiksi.
Puolen tuntia, niin kirisi avain lukossa ja ovi aukeni. Päävartija toi
minulle ruukullisen vettä.
-- Tämä on juomaksenne, virkkoi hän karkealla äänellä, huomenna tuon
teille leivän.
-- Kiitoksia, hyvä mies!
-- En ole hyvä, vastasi hän.
-- Sitä pahempi teille, sanoin suuttuneena. -- Ja nämä ketjut,
lienevätkö ne minua varten?
-- Niinpä ovatkin, herra, jos ette hillitse itseänne, vaan raivoatte ja
puhutte sopimattomia. Mutta jos pysytte siivona, niin teille ei panna
kuin yksi jalkarauta, jota seppä on par'aikaa tekemässä.
Hän käveli verkalleen edestakaisin, kilistellen suunnatonta
avainkimppuansa, ja minä katselin suuttuneena hänen laihanläntää,
vanhaa jättiläisvartaloaan. Vaikk'ei hänen kasvonsa olleet aivan
alhaisen näköiset, näytti minusta kaikki hänessä todistavan raakamaista
kovuutta.
Oi kuinka väärässä on ihminen, kun tuomitsee toista ulkonäöstä taikka
ennakkoluulojensa mitalla! Arvelin tuon miehen lystikseen kilistelevän
avaimillansa, sillä muka muistuttaaksensa minua, mikä valta hänellä
oli; luulin hänen tulleen tunteettomaksi häijyyden tottumuksesta. Ja
kuitenkin hänen povessaan par'aikaa liikkui sääliä minua kohtaan,
ja varmaan hän käytti tuota äreätä puhetapaa ainoastaan tunteitansa
salataksensa. Niitä hän tahtoi salata, jott'ei hän näyttäisi liian
miedolta, ja peljäten, ett'en minä niitä ansaitsisi; mutta samalla
aikaa olisi hän myös tahtonut ilmaista niitä, koska hän luuli, että
minä ehkä olin enemmän onneton, kuin paha.
Suutuksissani, että hän viipyi luonani, ja vielä enemmän, että hän muka
noin pöyhkeili isännyysvallastansa, katsoin sopivaksi häntä nöyrryttää,
käskemällä häntä jyrkästi kuin palvelijata:
-- Anna tänne juotavani!
Hän katsahti minuun ikäänkuin arvellen: -- Sinä röyhkeä, täällä sinun
täytyy luopua komentamisesta!
Mutta hän ei lausunut mitään, kyyristi pitkää selkäänsä, otti lattialta
ruukun ja antoi sen minulle. Ruukkuun tarttuessani huomasin, että hänen
kätensä vapisivat, ja lukien sitä hänen ikänsä viaksi, tunsin ylpeyteni
leppyvän kunnioituksen-sekaisesta säälistä.
-- Kuin vanha olette? sanoin ystävällisesti.
-- Neljäkahdeksatta vuotta, herra; olen jo nähnyt paljon onnettomuutta,
sekä omaa, että muitten.
Tätä viittausta sekä omiin, että muitten onnettomuuksiin seurasi
uusi vavistus, kun hän otti ruukun kädestäni; ja minä arvasin syyksi
siihen, en enää ainoastaan hänen ijällisyytensä, vaan myöskin jonkun
jalon hämmennyksen. Tämä ajatus karkoitti povestani vihan, jonka ensi
katsahdus oli siinä herättänyt.
-- Mikä on nimenne? kysäsin.
-- Onnetar, vastasi hän, on laskenut leikkiä minusta, antamalla minulle
suuren miehen nimen. Se on Schiller.
Sitten hän lyhykäisesti kertoi, mistä maasta hän oli kotoisin, mikä
hänen sukuperänsä oli, mitä sotia oli käynyt ja mitä haavoja saanut.
Hän oli Sveitsin maasta, talonpoikaista sukua; oli ollut Turkin sodassa
kenraali Laudon'in komennon alla, Maria Teresian ja Joseph II:n aikana;
sittemmin oli hän ottanut osaa kaikkiin Itävallan sotiin Ranskalaisia
vastaan Napoleonin kukistukseen saakka.