Aamulla päivän vaietessa läksimme Udine'sta. Dario oli jo kadulla,
vaippaan peittyneenä; hän tervehti ja seurasi meitä kauan aikaa. Parin
kolmen peninkulman matkaa näimme yksien vaunujen ajavan jäljessämme,
joista joku viuhutteli nenäliinallaan. Vihdoin ne käänsivät takaisin.
Kuka niissä oli? Me arvasimme sen.
Jumala palkitkoon kaikkia hyviä ihmisiä, jotka eivät häpee onnettomia
rakastamasta! Minä pidän heitä sitä suuremmassa arvossa, koska kovan
onnen päivinä tulin tunteneeksi kehnomielisiäkin, jotka minua kielsivät
ja toivoivat voittavansa siitä, että minua panettelivat. Näitä viimein
mainituita ei toki ollut monta, ja edellisten luku oli varsin suuri.
Erehdyin, kun luulin tuon myötä-tuntoisuuden, joka omassa maassa
meitä seurasi matkallamme, lakkaavan, niin pian kuin tulisimme rajan
yli. Hyvä ihminen on aina onnettomien ystävä ja maanmies! Kun tulimme
illyrialaisiin ja saksalaisiin paikkakuntiin, kohtasi meitä sama
osan-otto kuin omassa isänmaassamme. Joka paikassa kuulimme tuota
säälivää huudahusta: _Arnie Herren!_ (Herra raukat!)
Monta kertaa, kun tulimme johonkuhun uuteen seutuun, täytyi
seisattua, ennenkuin tiedettiin minne mennä kortteeriin. Silloin
väkeä aina keräytyi taajaan ympäri, ja saimme kuulla surkuttelevaisia
sanoja, jotka todellakin tulivat sydämen pohjasta. Näiden ihmisten
hyväntahtoisuus liikutti minua vielä enemmän, kuin omien kansalaisteni.
Oi, kuinka olin heille siitä kiitollinen!
Se lohdutus, jonka siitä nautin, riitti lieventämään vihaanikin niitä
vastaan, joita sanoin vastustajikseni.
-- Kenties, niin arvelin, jos minä lähemmältä näkisin heitä silmiin
ja sydämeen, ja he minua samoin, kenties meidän kummankin täytyisi
tunnustaa, ett'emme toinen toisestamme löydä tuota luultua pahuutta,
jopa lopulla oppisimme toisistamme pitämäänkin!
Liian usein ihmiset toisiansa kammovat sentähden, että eivät
tunne toisiansa; muutamia sanoja vaan, ja vihamiehet antaisivat
luottamuksella kättä toinen toiselleen.
Pysähdyimme yhdeksi päiväksi Laibach'iin, jossa Canova ja Rezia olivat
linnaan pantavat. Kuinka katkera meille kaikille neljälle tämä ero oli,
voi helposti kuvata itselleen.
Sinä iltana, kun tultiin Laibach'iin, ja seuraavana päivänä tuli meidän
luoksemme eräs herra, jota muistaakseni sanottiin kaupunginkirjuriksi.
Hän oli hyvin sivistynyt mies ja puhui lämpimästi ja totisesti
uskonnosta. Luulin häntä pappismieheksi, sillä Saksassa pappien
vaateparsi ei eriä muitten puvusta. Hänen kasvonsa olivat noita,
jotka suoruutensa tähden herättävät kunnioitusta. Valitettavasti
tuttavuutemme oli liian lyhyinen, ja mielipahalla täytyy minun myöntää,
että ajattelemattomuudesta en pannut hänen nimeänsä mieleen.
Jospa tietäisin sinunkin nimesi, sinä sydämellinen tyttö, joka eräässä
Steyermarkin kylässä seurasit meitä ihmistungon keskellä ja, vaunujemme
hetken seisahduttua, molemmin käsin meitä tervehdit, ja vihdoin kyynel
silmissä läksit pois, nojautuen murheellisen nuorukaisen käsivarteen,
joka, vaaleista hiuksistaan päättäen oli saksalainen, mutta joka
kenties jonkun ajan oli oleskellut Italiassa ja oppinut onnetonta
kansaamme rakastamaan!
Jospa teidänkin nimenne tuntisin, jok'ainoan, te kunnioitettavat
perheen isät ja äidit, jotka ken kussakin meitä lähestyitte,
saadaksenne tietää, oliko meillä vanhemmat elossa, ja kuultuanne, että
oli, vaalenitte ja surkutellen huudahditte: -- Oi, sallikoon hyvä
Jumala teidän pian palata noiden poloisten luo!