Vihdoin komisarius saapui Saksasta takaisin ja ilmoitti, että meidän
täytyi parin päivän perästä lähteä.
-- Mielihyväkseni, lisäsi hän, voin teille kertoa jotakin lohduttavaa.
Palaten Spielberg'istä, sain Wienissä tavata H. M. Keisarin, joka sanoi
tahtovansa lukea 12 eikä 24 tuntia teidän vankeutenne vuorokaudeksi.
Sillä hän nähtävästi tarkoitti sitä, että rangaistuksen aika tulee
puolta lyhyemmäksi.
Tästä lyhennyksestä ei tullut meille mitään virallista tietoa, mutta
ei ollut luultava, että komisarius siinä asiassa pani omiansa, sitä
vähemmän, koska hän ei sitä salaa ilmoittanut, vaan Toimikunnan
läsnäollessa.
Vähänpä tuo ilmoitus sittenkin minua ilahutti. Mielestäni seitsemän ja
puoli vuotta raudoissa oli melkein yhtä hirveätä, kuin viisitoista.
Mahdottomalta näytti, että niin kauan eläisin.
Terveyteni oli nyt taas hyvin huono. Tunsin rinnassani kovia vaivoja
ynnä yskää, niin että luulin keuhkoni vahingoittuneiksi. Söin vähän,
eikä sitäkään vatsa sulattanut.
Lähdettiin matkalle yöllä Maaliskuun 25 ja 26 päivän välillä. Ennen
lähtöä saimme luvan jäähyväiseksi syleillä ystäväämme tohtori Armaria.
Poliisimies pani meille raudat poikkipuolin oikeasta kädestä vasempaan
jalkaan, estääksensä karkaamista. Astuimme gondolaan, ja vartijamiehet
soutivat Fusina'an.
Sinne tullessamme olivat jo kahdet vaunut valjaissa. Rezia ja Canova
astuivat komisariuksen kanssa toisiin; toisiin taas Maroncelli ja minä
alakomisariuksen kanssa. Saattoväkenä oli kuusi seitsemän poliisimiestä
kiväärineen sapelineen, osittain vaunujen sisässä, osittain
kutsinlaudalla.
Surkeata on aina jättää isänmaa kovan onnen pakosta; mutta kun täytyy
tehdä se raudoissa, muuttaaksensa kolkkoon ilmanalaan ja vuosikausia
kituaksensa vankilassa, on se niin kauheata, ett'ei sen kuvaamista
varten sanoja löydy.
Mitä kauemmaksi Veneziasta Alppeja kohden tulimme, sitä rakkaammaksi
kävi minulle oma kansa, kun näimme sitä sääliä, jota meille kaikkialla
osoitettiin. Joka kaupungissa, joka kylässä, joka yksinäisessä
mökissäkin meitä odotettiin, sillä tieto tuomiostamme oli joku
viikkokausi sitten jo levinnyt. Muutamissa paikoin töintuskin
komisariukset miehineen saivat ihmistungon hajoitetuksi. Ihmeellinen
oli todellakin se suosio, joka tuli meille osaksi. Udine'n kaupungissa
kohtasi meitä odottamaton ja liikuttava tapaus. Ravintolaan tultuamme,
komisarius käski sulkea pihanportin ja hajoittaa ihmisjoukon. Hän
määräsi meille kamarin ja käski palvelijain tuoda sinne iltaruokaa ja
makuusijan tarpeita. Ei aikaakaan, niin tuli kolme miestä, matrassit
hartioillaan. Mikä oli hämmästyksemme, kun huomasimme, että yksi vaan
oli talon väkeä, toiset kaksi omia ystäviämme! Olimme auttavinamme
heitä matrassien levittämisessä, käyttäen tilaisuutta salaa puristaa
heidän käsiänsä. Ainoastaan suurella ponnistuksella onnistui meidän
pidättää kyyneleitämme. Oi, ett'emme saaneet niitä, toisiamme
syleillessä, vuodattaa!
Komisariukset eivät mitään huomanneet, mutta minä luulen, että yksi
vartijoista sai siitä vihiä silloin, kun Dario ystäväni puristi
kättäni. Vartijamies oli venezialainen. Hän katseli meitä terävästi
silmiin, vaaleni ja näytti olevan kahden vaiheella, tuliko hänen nostaa
puhe siitä vai ei; mutta hän oli vaiti, käänsi silmänsä toisaalle eikä
ollut mitään näkevinään. Ell'ei hän aavistanut noita ystäviksemme, niin
hän ainakin luuli niitä meille tutuiksi kyyppäreiksi.