Kello yhdeksän aamulla Maroncelli ja minä saimme astua gondolaan, joka
vei meidät kaupunkiin. Laskettiin maalle Dogen palatsin kohdalle,
ja sieltä noustiin taas vankilaan. Me pantiin huoneesen, jossa pari
päivää sitten oli asunut herra Caporali; en tiedä minne hän oli
siirretty. Yhdeksän tahi kymmenen poliisimiestä oli meitä valvomassa,
ja kävellen edestakaisin me odotimme sitä hetkeä, jolloin meidät
vietäisiin torille. Pitkäksi venyi odotus. Vasta puolenpäivän aikaan
tutkintatuomari tuli meitä noutamaan. Lääkäri tuli kanssa ja tarjosi
meille lasillisen minttuvettä; me joimme, kiitollisina vähemmän
juomasta, kuin tuon kunnon vanhuksen osoittamasta säälistä. Se oli eräs
tohtori Dosmo. Nyt poliisien päämies kiersi käsirautamme kiinni, ja
lähdettiin.
Astuessamme noita komeita _Jättiläisten rappusia_ alas, muistui
mieleemme doge Marino Faliero, joka tässä mestattiin. Sitten tulimme
siihen isoon portti-holviin, joka viepi palatsin pihalta Piazzettaan,
ja tänne saavuttuamme käännyimme vasemmalle laguunaan päin. Torin
keskelle oli lava rakennettuna. _Jättiläisten rappusista_ lavalle asti
seisoi kaksi riviä saksalaisia sotamiehiä, joiden välillä meidän piti
käydä.
Nousimme lavalle ja loimme silmät ympärillemme. Kauhistus näkyi
vallitsevan tuossa lukemattomassa ihmisjoukossa. Etäämpänä seisoi eri
kohdilla sotamiesryhmiä, ja meille sanottiin, että kanuunat kaikkialla
olivat valmiilla sytyttimillä varustetut.
Tämä oli sama tori, jossa Syyskuulla 1820, kuukautta ennenkuin
minä vangittiin, muuan kerjäläinen oli minulle sanonut: -- tää on
onnettomuuden kotopaikka!
Nyt muistui mieleeni tuo kerjäläis-vanhus, ja arvelin: -- Kenties
noissa tuhansissa, jotka ovat täällä katsojina, löytynee hänkin, ja hän
ehkä minut tuntee.
Saksalainen kapteeni huusi meille, että kääntyisimme palatsiin päin ja
katsoisimme ylös. Niin teimme ja näimme palatsin parvella virkamiehen,
paperi kädessä. Se oli tuomiomme, jonka hän luki julki korkealla
äänellä.
Syvä hiljaisuus vallitsi, kunnes kuului lause: _tuomitut kuolemaan_.
Silloin kohosi yleinen säälin suhina. Seurasi uusi äänettömyys
lukemisen loppuun asti. Ja uusi suhina, kun kuultiin: _tuomitut
kovaan vankeuteen, Maroncelli kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja Pellico
viideksitoista_.
Kapteeni antoi merkin, että astuisimme alas lavalta. Vielä kerran
loimme silmät ympärillemme ja läksimme. Me vietiin samaa tietä
takaisin, käsiraudat otettiin pois, ja ennen pitkää oltiin San
Michele'n saarella.