Kuinka suloinen oli jälleen-yhtymisen hetki ystävälleni ja minulle
vuoden ja kolmen kuukauden eron ja murheen perästä! Ystävyyden ilot
saattivat meidät melkein hetkeksi tuomiotamme unhottamaan.
Irtausin kuitenkin hänen syleilyksistään, kirjoittaakseni isälleni.
Harras toivoni oli, että tieto surkeasta kohtalostani saapuisi
vanhukselle omasta kädestäni eikä muuta tietä, jotta tuo isku tuntuisi
vähemmän kipeältä kristillisen ja rauhallisen puheeni kautta. Tuomarit
lupasivatkin paikalla lähettää kirjeeni.
Tämän jälkeen Maroncelli kertoi minulle tutkinnostaan ja minä hänelle
omastani; juttelimme yhtä ja toista vankilan vaiheistamme, ja
tervehdimme ikkunasta kolmea muuta ystävää, jotka olivat ikkunoissaan.
Kaksi niistä oli Canova ja Rezia, jotka asuivat yhdessä, toinen
tuomittu kuuden ja toinen kolmen vuoden kovaan vankeuteen; kolmas oli
tohtori Armari, joka edellisinä kuukausina oli Lyijykamareissa ollut
minun naapurinani. Tämä ei sitten tullutkaan tuomituksi, vaan pääsi
vapaaksi.
Päivä ja ilta kuluivat hauskasti näin tarinoidessamme. Mutta maata
mentyäni, kynttilä sammuksissa, yön hiljaisuudessa ei tullut unta
silmiini, päätäni kuumensi ja sydämeni vuoti verta, ajatellessani
armasta kotoa. -- Kestänevätkö vanhempani tätä onnettomuutta?
Voinevatko toiset veljekset ja sisaret heitä lohduttaa? Kaikki ne
olivat vanhemmille yhtä rakkaat, kuin minä, ja ansaitsivatkin sitä
enemmän, kuin minä; mutta voiko kukaan isä ja äiti koskaan saada
niistä lapsista, jotka ovat tallella, korvausta siitä pojastaan, jota
kaipaavat kadonneena?
Jospa olisin ajatellut ainoastaan omaisiani ja muutamia ystäviäni!
Niiden muisto minua tosin huolestutti, vaan samalla hellyyttikin. Mutta
tulin myöskin ajatelleeksi tuon tuomarin luultua ivahymyä, tutkintoa,
tuomioiden syitä, valtiollisia intohimoja, monen ystäväni surkeata
kohtaloa... enkä enää kyennyt leppyisällä mielellä arvostella ketään
vastustajistani. Jumala pani päälleni suuren koetuksen. Velvollisuuteni
olisi ollut kestää sitä miehenä, vaan en voinut! en tahtonut! Vihan
nautinto oli minulle mieluisampi, kuin anteeksi-antamuksen; vietin
todellakin ilkeän yön.
Aamu tuli, enkä rukoillut. Maailma oli mielestäni hyvyyttä vihaavan
Luojan tekemä. Jo ennenkin olin Jumalaa soimannut; vaan enpä luullut
taas käyväni niin jumalattomaksi, saati niin vähässä ajassa. Juliano
pahimmassakaan vimmassaan ei ollut minua häijympi. Kun ihminen kerran
rupeaa vihaa pitämään, erittäin jos häntä on kohdannut kova onni,
joka oikeastaan olisi omansa kääntämään häntä Jumalan luo, niin hän,
olipa alusta oikeakin, tekee aina vääryyttä lähimmäisiä kohtaan.
Mahdotonta on vihata ylpeyttä osottamatta. Ja kuitenkin, ken olet
sa, kurja kuolevainen, joka vaadit, ett'ei kukaan vertaisistasi saa
sinua ankarasti tuomita; joka väität, ett'ei kukaan voi sinulle pahaa
tehdä, ollessaan siinä uskossa, että hänen tekonsa on oikeutettu; joka
nureksit, jos Jumala sallii sun kärsiä pikemmin yhdellä, kuin toisella
tavalla?
Olin onneton siitä, ett'en kyennyt rukoilemaan; mutta ylpeyden
vallitessa ei löydä ihminen muuta Jumalaa, kuin itsensä.
Olisin tahtonut Ylimmäisen Auttajan haltuun sulkea epätoivoiset
vanhempani, mutta Häneen en luottanut.